Nainen rimpuilee mahdottomalta tuntuvan tehtävän
edessä.
Hän on selviytynyt kaikista tehtävistään tähän saakka,
miksei siis nytkin.
Hän rakastaa kirjoittamista: luovuuden käytön
mahdollisuutta, vapautta ja rajattomuutta. Niitä kirjoittaminen hänelle tarjoaa.
Hän pohtii, valitseeko yhden kuvan ja kertoo, mitä
kerrottavissa on. Se olisi turvallista ja vaivatonta. Mutta haluaako hän todella toimia näin? Helpoin tie ja
nopea tyydytys siitä, että tehtävä on suoritettu. Se ei ole hänen tapansa
toimia.
Haluaisin kertoa enemmän. Voisin valita useamman kuvan
aina lapsuudesta nykyhetkeen ja kertoa koko elämänmakuisen tarinan rantatieltä kohti yliopistokampuksen sokkeloisia käytäviä – kohti hetkeä, jossa
istun BoConceptin liikaa maksavalla tuolilla, omenalogoinen tietokone nenäni
edessä.
– Miksi hemmetissä kaiken pitää aina liittyä kuviin? – Niin, olen valokuvaaja, entä sitten?
No mietitään vielä. Tällä kertaa ei anneta kuvien
rajoittaa mielikuvitusta.
Voisin kertoa rastoista ja kirkkaan vihreistä
hiuksista, mustasta lähes nilkkoihin ulottuvasta nahkatakista tai reikäisistä boyfriend-farkuista. Makeasta Ofeliasta tai pahanmakuisesta
pontikasta – nuoruuden pähkähulluudesta ja vapauden harhasta. Kaatumisesta ja
nousemisesta ylös. Niistä hetkistä, joista kuvia ei todellakaan ole. Lopulta
aikuisuuden tuomasta vakaudesta ja todellisen vapauden löytymisestä.
Nyt alkaa kuulostaa joltain.
Dilemma on silti vielä ratkaistavana, mitä oikeastaan lukijalle haluan kertoa? Onneksi autofiktion keinot ovat armolliset – voin huoletta sepittää
omiani, tosin minulla on mahdollisuus kertoa totta. Nämä ovat kirjoittajalle
suotuja valintoja. Valintojani tämän tekstin kirjoittajana.
Hän hymyilee viekkaasti ja nousee työhuoneensa
puiselta tuolilta.
Hän hakee höyryävän kahvimukin eteensä ja nostaa taas
sormensa valkoiselle näppäimistölle.
Hän ei aloita alusta.
Hän aloittaa keskeltä tarinaa, ja lukijan täytyy itse
päätellä, voiko häneen luottaa.
Lähdin matkalle.
Samana vuonna ennen matkaa oli tapahtunut seuraavaa:
hiukset olivat lyhentyneet siilitukaksi, pikkusisko oli syntynyt,
Apulanta-yhtyeeltä oli ilmestynyt singe Anna mulle piiskaa, mutta muuten
maailmalla ei ollut tapahtunut mitään mullistavaa. Tai oikeastaan en tuohon aikaan vaivannut päätäni kovinkaan paljon maailman tapahtumilla, joten
en välttämättä muista vaikka merkittäviä asioita olisi tapahtunutkin.
Matkasta oli tulossa pitkä. Tavallaan olin ollut
samalla matkalla koko ajan, mutta tällä kertaa lähdin yksin. Tunsin itseni
vapaaksi. Joku olisi voinut sanoa, että lähdin matkalle liian aikaisin. En omasta mielestäni.
Uusi ympäristö oli kiinnostava. Halusin jo palavasti
tutustua siihen, mutta en halunnut tehdä sitä itsekseni.
Toivettani kuunneltiin.
Oltuani hetken kohteessani ystävystyin
spanielisilmäiseen tyttöön, joka asui samassa rakennuksessa kanssani. – Onko
sulla heittää rööki? se kysyi kerran ohimennen, kun me satuttiin samaan aikaan
liian pieneen hissiin. Sellaiseen, jossa on ensin manuaalisesti kiinni laitettava haitariverkko, jonka jälkeen automaattiset liukuovet lähtevät sulkeutumaan tuskastuttavan hitaasti. Siinä ajassa olisi ehtinyt käydä monet
henkevät keskustelut, mutta tämän spanielisilmäisen kanssa keskustelu rajoittui
vain savukkeen polttamisen mahdollisuuteen. Siitä ystävyytemme sai alkunsa.
Alkunsa sai myös tupakanpoltto, sillä pian minunkin taskussani pullotti
menthol-savukeaski.
Leppoisan huolettomuuden tilassa ei tulevaisuutta
murehdittu.
Rantabulevardin pienimmästä puistosta muodostui meille
nopeasti pussikaljan juonnin tukikohta. Siellä soi trance silloinkin, kun
sypressien tuoksu oli mielestäni huumaavimmillaan. Joku olisi voinut sanoa,
että nousuhumala yhdistettynä psykedeelisiin rytmeihin oli saanut meidät
käyttäytymään liian villisti, mutta minun ja spanielisilmäisen mielestä
tanssiminen puiden ympärillä kuului normaaliin ilonpitoon. Ei me muista (eikä
muiden mielipiteistä) välitetty. Meillä oli hauskaa ja me tanssimme tarrautuen
toisiimme kuin kärpänen tarrautuu siivistään liimapaperiin. Ja me poltimme
tupakkaa ketjussa: hän, minä, me.
Olimme ulkoisesti erilaisia: minulla oli lyhyet,
mustat hiukset ja olin satakuusikymmentäkaksi senttiä pitkä. Painoin reilut
viisikymmentä kiloa, vaikka en tiedä sitä varmaksi, en harrastanut tuolloin vaa’alla
käyntiä. Spanielisilmäinen oli minua jonkin verran lyhyempi, hänellä oli
puolipitkät ruskeat hiukset. Lisäksi hän oli minua muutamaa vuotta vanhempi.
– Kunpa tämä kesä voisi jatkua ikuisesti, hän totesi
kerran aamuyön tunteina, kun makasimme rantahietikolla taivasta katsellen.
– Haluaisitko, että jatkuisi?
– Joo.
– Mikä susta tässä kesässä on hienointa?
– Vapaus.
– Niin--
Hänen mielestään tässä on tekstiä tarpeeksi.
Hänellä on hieman huono omatunto, sillä vaikka hän muuta väitti, hänen
ystävänsä ei polttanut tupakkaa.
Kyllä. Paljastin olleeni tässä suhteessa
epärehellinen. Seuraavaksi kuulen kysymyksen: oliko tarina totta lainkaan?
Mielestäni tämä asia ei ole merkityksellinen. Ennemmin kysyisin:
– Mitä vapaus todella on?