Perhekuva (kohtaus elokuvasta)

Onko tää hyvä vai eikö tää oo? Liikkuvana kuvana se toimisi (ainakin kirjoittajan omassa päässä), mutta entä tekstinä? Voi ei! Tällaisia ajatuksia ja epätoivon hetkiä aiheutti ensimmäisen draamakohtauksen työstäminen kirjoittamisen opintoihin tuossa taannoin. Vaikka lopputulokseen olin suhteellisen tyytyväinen, jäin silti jännittämään ammattilaisen palautetta. Kokonaisarviointi yllätti lopulta itsenikin, sain tekstistä erinomaisen. Kehuja sain kohtauksen jännitteestä, yllätyksellisyydestä, henkilöiden suhteiden ja luonteiden rakentamisesta, uskottavasta ja hahmoja luonnehtivasta dialogista. Tästä on hyvä jatkaa harjoituksia.

Perhekuva oli lopulta ehkä kymmenes tarina, jota lähdin kirjoittamaan. Yhden kohtauksen kirjoittaminen oli yllättävän haastavaa, eihän se millään siihen jäänyt. Lopulta hahmot lähtivätkin elämään omaa elämäänsä, syntyi koko elokuvan juoni. Tarina jäänee kuitenkin pöytälaatikkoon odottamaan omaa hetkeään valmistua.

Draamallista lokakuun jatkoa!

-Amelie

_______________________________

PERHEKUVA

INT. VANHAN OMAKOTITALON ULLAKKO
On alkukesäinen perjantai-iltapäivä. Vanhan rintamamiestalon ullakolla ovat sisaruksista paikalla Helena, Juhani ja Leila. Muuttopuuhat ovat alkanet. Muutama täysi laatikko nököttää porraskäytävän yläpäässä. Tyhjiä laatikoita on ripoteltu sinne tänne pitkin huonetta. Hämärä tila on katosta lattiaan täynnä tavaraa.

JUHANI: Tää ei oo todellista! Mä en oo tajunnu, et mutsi on oikeesti säästäny kaiken.

Leila pitelee käsissään vanhaa valokuvakehystä ja hymyilee.

LEILA: No sellanen se äitee on. Mitään ei voi heittää pois, jos on pienikin mahollisuus että jotain vois tarvita. Kattokka! On meistäkin joskus saatu onnellisen näköinen perhekuva. Isäki on vielä ja pikku-Juhani äiteen vatsassa. Mikshän tää on täällä?

Leila näyttää kuvaa muille. Helenan ilme ei värähdä, mutta Juhanin kasvoille nousee virnistys. Leila kääntää kuvan takaisin itseensä päin ja hymyilee taas.

JUHANI: Katos vaan, Helenakin on joskus nauranu!

HELENA: Ilo loppuikin sinun syntymään--

JUHANI: Minähän olen tämän perheen vitsinkertoja! Sulla on aina ollut huono huumorintaju--

HELENA: Sulla on aina ollut suuret kuvitelmat itsestäs!

LEILA: Voisitteko työ ystävällisesti jo lopettaa tuon lapsellisen kinastelun? Aikuiset ihmiset!

Leila asettaa kuvan porraskaiteelle pystyyn.

JUHANI: Helenaa on niin mukava härnätä!

LEILA: Älä Juhani enää. Tiiät hyvin ettei se tykkää! Eikö kerranki voitais olla ihan normaalisti? Kuitenki pitkästä aikaa ollaan kaikki täällä­­--

JUHANI: Paitsi Reino ja sitäpaitsi täähän on meidän normaali--

HELENA: Meillä on aika paljon tässä tekemistä, joten Juhani voi nyt sulkea suunsa ja keskittyä pakkaamiseen!

Helena osoittaa tyhjiä muuttolaatikoita. Juhani nostaa kädet pystyyn.

JUHANI: Rouva on hyvä ja hoitaa kohta yksin oman sotkunsa! Mä en käskystä tanssi!

HELENA: Olisit onnellinen, että joku hoitaa yhteisiä asioita! Ei teistä muista ole tällaisiin päätöksiin. Kiinteistöbisnes on kova ala. Ei tällaiset alkuperäisessä kunnossa olevat kohteet enää tahdo liikkua. Ihmiset haluaa nykyään luksusta! Minä olen monta tuntia käyttänyt tämän talon asioiden hoitamiseen. Yrittäjältä se on kaikki omista pois. Tässäkö se kiitos nyt seisoo?

LEILA: Hei nyt ihan oikeasti! Mie oon sitä mieltä, että hoijjetaan tämä nyt vaan pois alta. Kyllä tämän pitäisi ihan sovussa hoitua.

JUHANI: Musta tää on väärin! Mä ihmettelen, että miks mä lähdin tähän mukaan­­--

Ulkoa kuuluu auton renkaiden rapinaa soraa vasten. Kaikki havahtuvat ääneen. Leila kurkistaa ikkunasta.

LEILA: Reino!

JUHANI: Mitä mä sanoin! Tää oli ihan helvetin huono idea!

HELENA: Voi hemmetti! Sen piti tulla vasta sunnuntaina!

Helena syöksyy ikkunaan.

HELENA: On se Reinon auto. Tikkanen on kohta pihassa ja ostajat tulevat aamulla. Voi samperi! Mutta tämä viedään nyt loppuun!

JUHANI: Kai se nyt kotiinsa saa tulla!

LEILA: Voi ei, voi ei, voi ei! Mitä me nyt tehhään?

Leila istahtaa vanhan keinuhevosen päälle ja jää pitelemään käsiään kasvojensa edessä.

JUHANI: Mä en sit ainakaan oo se joka kertoo sille! Mä en tätä oo suunnitellu.

LEILA: Kyllähän myö oltais tästä voitu vielä yhessä neuvotella--

HELENA: Ne neuvottelut on neuvoteltu. Ei siitä koskaan mitään tule, jos siltä nyhveröitä kysytään!

JUHANI: Helena saa selvittää sotkunsa! Sä tätä aloit puuhata!

Helena kävelee ympäri huonetta.

HELENA: Tämä on pakko tehdä kuitenkin joskus. Nyt ollaan tiukkoina, ostajakin valmiina...

Helena pysähtyy Leilan eteen. 

HELENA: Sä saat kertoa!

LEILA: Mie? E en mie... Niinku Juhani sano tää oli siun idea.

JUHANI: Ai Leila oikein saa kertoa?

HELENA: Leila kiltti, voitko sinä kertoa? Sinä olet meistä eniten Reinon kanssa tekemisissä.

Kuuluu kaksi auton oven paukahdusta. Juhani kävelee ikkunaan ja purskahtaa nauruun.

HELENA: Sinä osaat olla vakuuttava... Ilman sinua tämä ei onnistu! Kun talon arvo romahtaa, niin meidän käsiin se jää. Millä muka sinäkin niitä kustannuksia makselet?

Juhani nauraa vielä kovempaa.

HELENA: No mikä nyt?

JUHANI: Saat unohtaa kauppas, vaikka itse Paavi tulis puhumaan!

HELENA: Jää Juhani pakkaamaan, me mennään Leilan kanssa puhumaan sille yhdelle.

Juhani nauraa edelleen.
                    
HELENA: Sinä olet tullut hulluksi!

JUHANI: Väärä veikkaus. Mutsi--

HELENA: Mitä!?!

Helena syöksyy ikkunaan. Samalla ulko-ovi kolahtaa ja alakerrasta kuuluu kahdet askeleet.

ÄITI: Äitee kotona!

Helena kyyristyy hitaasti laatikoiden taakse.

ÄITI: Missä työ ootta? Ei teijjän ny olis tarttenu mitään yllätyksiä järjestää, ihan pullakahveet illalla olis riittäny. Kyllä tää kotiutuminen oli tarpeeks iso yllätys mulle!

HELENA: SHH… Nyt ollaan ihan hiljaa!

Helena viittoo muita olemaan hiljaa ja kurkkii samalla ikkunasta. Tikkasen muuttoauto kaartaa pihaan.

HELENA: Tikkasen auto--

ÄITI: No missä työ nyt ootta? Kuka se ajo pihaan? Reino, mikä tuo auto on?

HELENA: Voi helvetti! Tuossa Juhani luuri. Soita Tikkaselle ja käske niiden sanoa äidille, että etsivät vaikka naapuritaloa.

Juhani kurottautuu kännykkään silmiään pyöritellen.

Ullakon porraskäytävään tarkoituksella sanottu kommentti:
                      
REINO: Jaa että sellanen yllätys!

Juhani saa otettua kännykän Helenalta, mutta säikähdettyään Reinon ääntä hän kompuroi nopeasti pystyyn ja huitaisee porraskaiteella olevaa kuvaa, joka putoaa rappusiin.

ÄITI: (kova huudahdus)

Tavoitteellista työtä tulevaisuuden eteen

10.10.2015 – edessä ihana päivä, täynnä juhlia ja vähän myös tavoitteellista työtä tulevaisuuden eteen.

Klo 9.30

Olin onnellinen, että koirat olivat antaneet meidän nukkua pitkään, vasta yhdeksän jälkeen ne alkoivat kiemurrella peiton alla levottomina. Pomppasin ylös vuoteesta, koska meidän perheessä mattopyykkiä on pesty jo tarpeeksi tälle kesää. Aloin valmistautua aamulenkille lähtöön iloisten hännänheiluttajien kanssa. Siinä uuden kotimme eteisessä, pyydystäessäni viime hetkellä karkuun pinkaisevaa ilkikurista teinikoiraa, mieleeni tulvahti yllättäen fiiliksiä vuoden takaa. Silloin ajatuksissani pyörivät maisteriopinnoista valmistuminen ja työpaikan vaihto – ylipäätään mietityttivät uran suunnitteluun, omaan osaamiseen sekä tulevaisuuteen liittyvät kysymykset. Lisäksi mieheni kanssa suunnittelimme tuolloin uuden isomman kodin hankkimista, mutta isojen päätösten tekeminen tuntui silloin mahdottomalta, jopa pelottavalta. Tuohon aikaan näiden asioiden pohdiskelu ei nostanut esiin kaikkein parhaimpia fiiliksiä, sillä lisäksi väsymys kokopäivätyön ja opintojen yhdistämisestä olivat jo parin vuoden ajan imeneet melko tehokkaasti mehuja kropasta. Jos tuolloin olisin tiennyt kuinka asiat ovat vuoden kuluttua, minne ylipäätään tahdon kulkea, en ehkä olisi niin paljon kuluttanut aikaa stressaamiseen. (Olisin myös kouluttanut teinikoiran paremmin, jos olisin tiennyt että se osaa vielä reilun vuoden iässä olla niin ärsyttävä – toki se osaa olla myös kultainen. ;))

Olen aina ollut taipuvainen murehtimiseen. Lisäksi moni asia matkan varrella on turhaan saanut v-käyrän nousemaan. Kaikki, jotka näitä tuntemuksia ovat joskus tunnistaneet itsessään, tietävät kuinka kuluttavia ne ovat. Minulla kävi kuitenkin viime pääsiäisen aikaan yllättävä tuuri. Pääsin mieheni kautta mukaan Jari Sarasvuon Puolita vitutus, tuplaa tulokset -verkkovalmennuksen. Se oli kuin luotu kurssi tällaiselle paatuneelle stressaajalle. Valehtelematta voinkin sanoa kurssin aloituksen olleen yksi käänteentekevä hetki omassa ajattelussani. Verkkokurssin ensimmäinen tehtävä laittoi heti koville. Omaa tavoitetta/tavoitteita (Minne tahdon?) oli alettava työstää välittömästi, oli otettava jopa ensimmäinen askel tätä tavoitetta kohti. Resurssit, voimavarat ja esteet tuli myös kirjata ylös polun muotoiseen suunnitelmaan.Työskentely kuluttavan stressin poistamiseksi ja mielenrauhan lisääntymiseksi sekä vapautuvan ajan käyttäminen luovaan ja tavoitteelliseen työhön olivat kurssin ideana. Sarasvuon ajattelua lainaten: mielenrauha on kivijalka ja tulosten eteen tehtävät uhraukset, luova työ ja päätösten toteuttaminen ovat talo, johon elämän onni ja aarteet voivat asettua kodiksi. Olen tästä idolini kanssa täysin samaa mieltä.

Kun nyt mietin vuoden takaista itseäni stressaamassa milloin mistäkin, minua jopa väsyttää ajatella kuinka pitkä matka tuosta hetkestä on ollut tähän pisteeseen. Muistaessani ne fiilikset alkumatkasta, olen kiitollinen siitä, että olen jo tässä kohtaa, mutta tiedostan samalla, että työtä on vielä edessä. Mielenrauhan saavuttaminen ei käy kädenkäänteessä, myös sen ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa työskentelyä. Levollisella mielellä isoja päätöksiä on helpompi tehdä. Meidän perheessä uuden kodin hankinta konkretisoitui viime kesänä. Saimme vihdoin päätettyä minne ja millaiseen kotiin haluamme asettua. Työurani omalla alalla otti jo viime syksynä tuulta siipiensä alle. Työskentelen toista vuotta koulutustani vastaavissa tehtävissä ja suunnitelmia vuosien päähänkin on jo olemassa. Aika oli keskeinen teema myös Sarasvuon verkkovalmennuksessa.

Kuten edellä kerroin, verkkokurssi lähti liikkeelle suunnan määrittämisestä, mutta yksi keskeinen ajatus oli ajan haltuun ottaminen. Otin vinkistä vaarin ja hankin itselleni 10 vuoden päiväkirjan. Se on hauska – sinne voi myös halutessaan merkitä päivän sään ja tuulen nopeudet. Konkreettinen päiväkirja muutti ajatteluni siten, että mietin tavoitteita nyt kymmenen vuoden tähtäimellä. En ajattele tekeväni vasta viiden vuoden kuluttua jotain tavoitteideni eteen, vaan otan jo nyt pieniä askeleita kohti niitä asioita, joita haluan saavuttaa tulevaisuudessa. Päiväkirja myös tavallaan palautti maan pinnalle, huomaamaan että aikaa ei kuitenkaan ole loputtomasti. Tavoitteellinen työ itselle merkittävien asioiden eteen tuo sitä Sarasvuonkin peräänkuuluttamaa onnea omaan kuvitteelliseen mökkiin. Asettamalla välietappeja ja pieniä käden ulottuvilla olevia tavoitteita pidetään yllä motivaatiota saavuttaa isompia asioita.

Sarasvuota saan kiittää myös kirjoittamisen opintoihin hakeutumisesta. Se oli minun ensimmäinen konkreettinen teko kohti omia tulevaisuuden tavoitteitani ja unelmiani. Nyt voin ajatella, että jokainen tehtävä opintoihin on askel eteenpäin omalla polullani. Onneni syntyy tekemisestä ja luovasta työskentelystä tavoitteideni eteen. 

Aurinkoisen aamulenkin ja blogikirjailun jälkeen onkin aika siirtyä muiden kirjoitustehtävien pariin.

Ihanaa syyspäivää! 
Toivottaa Amelie <3