Hamurabin laki

Olen Jessica Smith. Vielä jokin aika sitten hehkuin onnea, mutta nyt istun pienessä kuulustelukopissa odottamassa myöhässä olevaa asianajajaani. Sillä välin, kun hän kaahaa tänne upouudella kirkkaanpunaisella Lexuksellaan, aion kertoa teille hetkestä, joka muutti koko kirotun elämäni. Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Kohdallani nuo aikomukset olivat vilpittömiä, kunnes sain selville ympärilleni punotun juonen. Sisälläni roihahtanut viha ajoi minut tekoon, jonka seurauksena istun tässä kolkossa kopissa. Kunpa en olisi löytänyt asetta kotoani, silloin kaikki olisi toisin. Kyllä, tunnustan molemmat verityöt – tekemäni asia on johtanut mieleni jo niin syvälle helvettiin, ettei minulla ole enää mitään menetettävää. Elämäni valo on ja pysyy poissa.

Sinä aamuna, kun pimeyden portit aukesivat, Johnin vaaleanruskeat kiharat olivat tavanomaisesti ponihännällä. Hehkulampun valossa ne näyttivät lähes yhtä tummilta kuin Sarahin, jonka silkinpehmeää tukkaa rakastin pörröttää. Voi kuinka kateellinen olinkaan aina ollut Sarahille hänen paksuista hiuksistaan. Jos olisin tiennyt silittäväni noita laineita viimeisen kerran, en olisi päästänyt häntä lähtemään luotani vain yhden suudelman kera. Sarah tuli illalla ovelleni mukanaan läheisen konditorian suklaaleivokset. Olin yllättynyt hänen tulostaan. Olimme sopineet tapaavamme vasta myöhemmin. Mutta olin vain onnellinen nähdessäni hänet jo nyt – luulin kaiken olevan taas kuin ennen. Istuimme pitkään keittiöni leveällä ikkunalaudalla juomassa vihreää teetä ja ihmettelimme sähkökatkoksen pimentämää kaupunkia. Kuuntelimme laatikon kätköistä löytämälläni patterikäyttöisellä soittimella Alanis Morissettea ja nauroimme. Ilmassa oli helpotuksen mukanaan tuomaa keveyttä. Toistemme huonot jutut yllyttivät meidät huutokonserttiin, joka sai yläkerran rouvan hakkaamaan patteria kävelykepillään. Tätä kaikkea Sarahiin liittyvää minulla on edelleen niin kova ikävä, että sisälläni polttava kipu on tehdä minut hulluksi.

Löin Johnia vasemmalle korvalle ja kuvittelin kuinka hän oli koskenut Sarahia. Tunsin Sarahin lämmön viimeisen kerran antaessani hänelle poskisuudelman iltana jolloin kaupunki pimeni. Seuraavana aamuna avasin tv:n ja silmilleni aukesi kuva toimittajasta seisomassa kotikadullani. Laitoin äänen kovemmalle, jolloin toimittajanaisen vakava ääni kertoi: “Nuori nainen on murhattu 9th Avenuen ja...” Suljin tv:n ja tunsin suuni avautuvan äänettömään huutoon. Tajusin tapahtuneen vasta silloin, vihani laannuttua. Sarahin kuolema teki elämästäni turhaa.

John huudahti iskuni osuessa hänen kalloonsa. Hänen päänsä retkahti eteen päin ja veltto leuka jäi kiinni rintaan. John näytti tuoliin sidottuna heiveröiseltä mytyltä. Hänen päällään oleva harmaa neule alkoi muuttua punaiseksi. Puinen jalkalamppu oli yltäpäältä veressä. Pudotin sen kädestäni ja tartuin katosta roikkuvaan valaisimeen. Osoitin valolla Johnin kasvoja. Hetken aikaa luulin kaiken olevan ohitse, kunnes hän aloitti ääntelyn voimakkaalla nykäyksellä. Säpsähdin. Hän haukkoi ilmaa nenän kautta yhdellä pitkällä sisäänvedolla. Jokin sen kurkussa sai äänen kuulostamaan käheältä korinalta. Kumma kyllä, juuri tuo ääni on syöpynyt alitajuntaani ja se herättää minua edelleen öisin. Unissani näen usein Sarahin vielä elossa – kauniina, hehkeänä ja eloisana. Joskus unien tapahtumat toistuivat samanlaisina. Pitkään minua piinasi uni, jossa Sarah juoksi edelläni lempipaikkaamme puistossa. Minä kävelin hänen perässään kädessäni läheisestä kahvilasta hakemamme cappuccinot. Istuimme lähekkäin tuoreella nurmella auringon lämmittäessä varpaitamme. Hyväilin Sarahin selkää samalla, kun juttelimme arkisista asioita ja nauroimme. Uni jatkui ahdistavana kahden miehen käydessä kimppuumme. Toinen tarrautui minuun ja toinen Sarahiin. Rimpuilin irti otteesta, mutta kaikki oli myöhäistä. Sarahin raiskattu ruumis makasi verisenä ja elottomana apilan peittämällä nurmella. John pakeni virnuillen ihmisvilinään. Tartuin Sarahia kasvoista ja suutelin häntä kaulalle ja poskille - lopulta suulle. Veri maistui rautaiselta huultemme koskettaessa toisiaan. 

Otin pistoolin pöydältä. Silloin Johnin pää nousi pystyyn ja hänen silmänsä rävähtivät ammolleen. Silmistä läpitunkeva pelko paljasti, että hän oli tajunnut viimeisen hetkensä koittaneen. Johnin ääntely muuttui paniikinomaiseksi huudoksi, jota vaimensi suussa oleva kangasriepu. Hiestä ja verestä märät kiharat olivat liimautuneet päätä myöten. Sipaisin otsalla roikkuvaa kiehkuraa sivummalle peittämästä miehen pikimustia silmiä ja ajattelin itkevää Sarahia. En voinut jättää työtäni tekemättä.

John ynisi ja pyöritti päätään. Se selvästi yritti kääntää aikomukseni, pitäisi turpansa kiinni. Asetin pistoolin hänen otsalleen ja vedin liipasimesta. Keittiö oli kuin teurastuksen jäljiltä, mutta ajattelin Sarahin olevan nyt minun.

Suuren kerrostalohuoneiston keittiö hohti valkoisena. Tasot olivat ylellistä marmoria ja kuultolakattujen ovien välitila sädehtivää lasia. Tasoilla olevat tavarat oli aseteltu sievään järjestykseen. Pienet lasipurkit oli pinottu päällekkäin ja hedelmäasetelma oli kuin suoraan taidemaalauksesta. Kaikesta päätellen keittiö oli sisustettu hyvällä maulla, harva olisi osannut ennustaa tuossa tilassa pian tapahtuvan julmuuden.

Kuuma kahvimuki höyrysi lehden reunalla. Sen pohjassa oleva kosteus teki huokoiseen paperiin ympyränmuotoisen jäljen. John oli aina ollut huolimaton. Lisäksi Sarahia ärsytti miehen tapa vallata aamuisin lehdellään koko pöytä. Hänelle itselleen jäi kulma, johon mahtui puurolautanen ja pieni expresso-kuppi. Tosin ei hän isompaa tilaa tarvinnutkaan. Kahvi ja puuro olivat ainoat asiat, jotka hän yleensä sai aamuisin alas kurkustaan, eikä hän pitänyt lehtien lukemisesta.

Sarah yritti käyttäytyä normaalisti. Hän siemaisi lempipavuistaan keittämäänsä kahvia, mutta puuron syöminen kuvotti. Hän pyöritteli puuroa lautasen laidalta toiselle ja katseli kuinka se valui reunoilta takaisin keskelle. Samalta tuntui hänen elämänsä. Kerta toisensa jälkeen laita nousi eteen ja Sarah tunsi valuvansa takaisin lähtöruutuun. John lopetti lukemisen ja nosti katseensa lehdestä:

– Eikö puuro maistu?

Sarah säpsähti yllättävää kysymystä ja sätti itseään päästäessään ajatuksensa karkaamaan. Hän pudisti nopeasti päätään, eikä katsonut miestä. Sarah kyllä tiesi miltä tuo mies näytti. Sen vaaleanruskea kihara tukka oli ponihännällä. Päällä sillä oli harmaa neule ja jalassa tummanruskeat chinot. John näytti sänkiparrassaan helvetin hyvältä, mutta nyt oli parempi olla katsomatta koko miestä. Sarah oli tehnyt päätöksensä. Hän oli ottanut jo monta askelta kohti tuon päätöksen toteuttamista, eikä hän halunnut pilata kaikkea viime metreillä.

– On se hyvää.

Tuota lausetta ei normaalisti olisi tarvinnut valehdella. Kolmen vuoden aikana John oli lähes joka aamu keittänyt Sarahille puuron. Vaikka Sarah on hyvä siivoamaan, ruoanlaittajana hän oli surkea. Sarah ei halunnut Johnin epäilevän mitään ja alkoi lusikoida kylmää puuroa suuhunsa. Vaikka olisi ollut täysin normaalia, että viimeinen aamu saman katon alla olisi saanut ruokahalun katoamaan, Sarah halusi kaiken sujuvan kuten aina. John siirsi katseen takaisin lehteen:

– Hyvä, että kelpaa. Mitenhän sinä tulet pärjäämään aamuisin ilman minua?

Sarah jäi miettimään miehen kysymystä. Hän ei tosiaan tiennyt tuohon kysymykseen vastausta. Kolme vuotta olivat kuluneet nopeasti. Ensimmäinen vuosi meni alkuhuumassa ja tiivistä tapailua seurasi Johnin muutto hänen luokseen. Sarah oli jo malttamattomana odottanut kosintaa ja kun sitä ei kolmantenakaan vuonna kuulunut, Sarah arvasi ettei suhde tule jatkumaan.

Sarahin lautanen oli tyhjä, mutta John ei ollut juonut kahviaan. Miehen katse oli edelleen tiukasti kiinni lehdessä. Sarah alkoi hermostua. Hänen olisi kohta lähdettävä, mutta ei ennen kun suunnitelma eteni. Sarah vilkaisi kelloa ja huomasi sen olevan puoli kuusi. Jessica olisi varmasti jo matkalla hänen luokseen. Juuri kun Sarah oli avaamassa suunsa hoputtaakseen miestä, John alkoi liikehtiä hermostuneesti. Hänen silmänsä olivat kiihtyneet katseen noustessa lehdestä:

– Näyttää siltä, että maahan on tulossa paha finanssikriisi, hän huudahti samalla kun tarttui kahvimukiinsa.

John nosti nopealla kädenliikkeellä mukin huulilleen ja joi jäähtyneen kahvin yhdellä kulauksella. Lähes heti hän alkoi voida huonosti ja hetken kuluttua hän valahti pöydälle avonaisen lehden päälle.

Nyt Sarahilla oli jo kiire. Hän sieppasi aseen hedelmäkorista ja laittoi sen marmoritasolle pienten lasipurkkien eteen, kuten oli sovittu. Hän napsautti keittiöstä valot sammuksiin ja juoksi eteiseen, jossa sujautti jalkaansa kirkaanpunaiset korkokengät. Eteisen jalkalamppu jäi valaisemaan Johnin muuttolaatikoita, joita ei koskaan kannettaisi pois asunnosta. Sarah jätti ulko-oven raolleen ja juoksi talon edessä odottavaan taksiin. – Valmista on, hän kuiskasi puhelimeen. Jessican huijaaminen oli ollut naurettavan helppoa ja pian hän viimeistelisi täydellisen murhan. Voi tuota hölmöä, Sarah ajatteli katsellessaan taksin ikkunasta kuinka tumma hahmo harppoi raput ylös hänen asunnolleen.

Miten romaani aloitetaan?

Olen tänään opiskellut proosan kurssilla romaanin aloittamista. Tehtävänä oli kirjoittaa maksimissaan puolen sivun aloitus kuviteltuun romaaniin. Vielä ei iskenyt tyhjän tiedoston kammo, sillä päätin heti alkuun, että kirjoitan alun edellisen kurssin draamatehtävän aikana syntyneeseen juonihahmotelmaan. Kohtaus oli ikään kuin jo pohdittu, mutta ei tehtävä silti helppo ollut. Epäonnistuminen alussa voi saada lukijan hylkäämään koko lopputekstin.

Romaanin voi aloittaa lukuisilla eri tavoilla. Neimala ja Papinniemi (2010) ovat listanneet kirjassaan seuraavanlaisia tapoja mm. puhuttelu, ennakointi, haju, yksityiskohta, liike, ääni, muisto, asenne. Yhteensä he ovat ryhmitelleet tavat kahteenkymmeneenseitsemään kategoriaan.

Huomaatko mitä tapaa käytin tekstissäni?

Hämeentien ja Kolmannen linjan kulmassa seisoo punainen kerrostalo, jonka toisen kerroksen huoneistossa nainen astelee hermostuneesti edestakaisin. Aamuauringon ensisäteet osoittavat kuin syyttävällä sormella pitkin asuntoa lojuvia pulloja. Vain muutama tunti sitten päättyneiden jatkojen jäljet alkavat paljastua pala kerrallaan. Nainen astelee pöydällä lojuvien siideritölkkien luokse ja heilauttaa ne kädellään yllättäen tiskialtaaseen, sitten hän jatkaa hermostunutta kävelyään. Jalassaan hänellä on Asicsen lenkkarit ja yllään kireät leopardikuvioiset trikoot. Treenatut reidet värähtelevät askelten tahdissa. Hänen ulkomuotoansa voisi sanoa urheilulliseksi, mutta kasvojen kalpeus ja kireys kertovat edellisillan rankasta juhlinnasta sekä mieltä painavasta huolesta. Hän pelkää, mutta ei vielä tiedä, että minuutin kuluttua hänen elämänsä tulee muuttumaan lopullisesti. (...)

Jatkaisitko tekstin lukemista?

LÄHDE
Neimala, K. & Papinniemi, J (2010) Aloittamisen taito. Helsinki: Avain.

Perhekuva (kohtaus elokuvasta)

Onko tää hyvä vai eikö tää oo? Liikkuvana kuvana se toimisi (ainakin kirjoittajan omassa päässä), mutta entä tekstinä? Voi ei! Tällaisia ajatuksia ja epätoivon hetkiä aiheutti ensimmäisen draamakohtauksen työstäminen kirjoittamisen opintoihin tuossa taannoin. Vaikka lopputulokseen olin suhteellisen tyytyväinen, jäin silti jännittämään ammattilaisen palautetta. Kokonaisarviointi yllätti lopulta itsenikin, sain tekstistä erinomaisen. Kehuja sain kohtauksen jännitteestä, yllätyksellisyydestä, henkilöiden suhteiden ja luonteiden rakentamisesta, uskottavasta ja hahmoja luonnehtivasta dialogista. Tästä on hyvä jatkaa harjoituksia.

Perhekuva oli lopulta ehkä kymmenes tarina, jota lähdin kirjoittamaan. Yhden kohtauksen kirjoittaminen oli yllättävän haastavaa, eihän se millään siihen jäänyt. Lopulta hahmot lähtivätkin elämään omaa elämäänsä, syntyi koko elokuvan juoni. Tarina jäänee kuitenkin pöytälaatikkoon odottamaan omaa hetkeään valmistua.

Draamallista lokakuun jatkoa!

-Amelie

_______________________________

PERHEKUVA

INT. VANHAN OMAKOTITALON ULLAKKO
On alkukesäinen perjantai-iltapäivä. Vanhan rintamamiestalon ullakolla ovat sisaruksista paikalla Helena, Juhani ja Leila. Muuttopuuhat ovat alkanet. Muutama täysi laatikko nököttää porraskäytävän yläpäässä. Tyhjiä laatikoita on ripoteltu sinne tänne pitkin huonetta. Hämärä tila on katosta lattiaan täynnä tavaraa.

JUHANI: Tää ei oo todellista! Mä en oo tajunnu, et mutsi on oikeesti säästäny kaiken.

Leila pitelee käsissään vanhaa valokuvakehystä ja hymyilee.

LEILA: No sellanen se äitee on. Mitään ei voi heittää pois, jos on pienikin mahollisuus että jotain vois tarvita. Kattokka! On meistäkin joskus saatu onnellisen näköinen perhekuva. Isäki on vielä ja pikku-Juhani äiteen vatsassa. Mikshän tää on täällä?

Leila näyttää kuvaa muille. Helenan ilme ei värähdä, mutta Juhanin kasvoille nousee virnistys. Leila kääntää kuvan takaisin itseensä päin ja hymyilee taas.

JUHANI: Katos vaan, Helenakin on joskus nauranu!

HELENA: Ilo loppuikin sinun syntymään--

JUHANI: Minähän olen tämän perheen vitsinkertoja! Sulla on aina ollut huono huumorintaju--

HELENA: Sulla on aina ollut suuret kuvitelmat itsestäs!

LEILA: Voisitteko työ ystävällisesti jo lopettaa tuon lapsellisen kinastelun? Aikuiset ihmiset!

Leila asettaa kuvan porraskaiteelle pystyyn.

JUHANI: Helenaa on niin mukava härnätä!

LEILA: Älä Juhani enää. Tiiät hyvin ettei se tykkää! Eikö kerranki voitais olla ihan normaalisti? Kuitenki pitkästä aikaa ollaan kaikki täällä­­--

JUHANI: Paitsi Reino ja sitäpaitsi täähän on meidän normaali--

HELENA: Meillä on aika paljon tässä tekemistä, joten Juhani voi nyt sulkea suunsa ja keskittyä pakkaamiseen!

Helena osoittaa tyhjiä muuttolaatikoita. Juhani nostaa kädet pystyyn.

JUHANI: Rouva on hyvä ja hoitaa kohta yksin oman sotkunsa! Mä en käskystä tanssi!

HELENA: Olisit onnellinen, että joku hoitaa yhteisiä asioita! Ei teistä muista ole tällaisiin päätöksiin. Kiinteistöbisnes on kova ala. Ei tällaiset alkuperäisessä kunnossa olevat kohteet enää tahdo liikkua. Ihmiset haluaa nykyään luksusta! Minä olen monta tuntia käyttänyt tämän talon asioiden hoitamiseen. Yrittäjältä se on kaikki omista pois. Tässäkö se kiitos nyt seisoo?

LEILA: Hei nyt ihan oikeasti! Mie oon sitä mieltä, että hoijjetaan tämä nyt vaan pois alta. Kyllä tämän pitäisi ihan sovussa hoitua.

JUHANI: Musta tää on väärin! Mä ihmettelen, että miks mä lähdin tähän mukaan­­--

Ulkoa kuuluu auton renkaiden rapinaa soraa vasten. Kaikki havahtuvat ääneen. Leila kurkistaa ikkunasta.

LEILA: Reino!

JUHANI: Mitä mä sanoin! Tää oli ihan helvetin huono idea!

HELENA: Voi hemmetti! Sen piti tulla vasta sunnuntaina!

Helena syöksyy ikkunaan.

HELENA: On se Reinon auto. Tikkanen on kohta pihassa ja ostajat tulevat aamulla. Voi samperi! Mutta tämä viedään nyt loppuun!

JUHANI: Kai se nyt kotiinsa saa tulla!

LEILA: Voi ei, voi ei, voi ei! Mitä me nyt tehhään?

Leila istahtaa vanhan keinuhevosen päälle ja jää pitelemään käsiään kasvojensa edessä.

JUHANI: Mä en sit ainakaan oo se joka kertoo sille! Mä en tätä oo suunnitellu.

LEILA: Kyllähän myö oltais tästä voitu vielä yhessä neuvotella--

HELENA: Ne neuvottelut on neuvoteltu. Ei siitä koskaan mitään tule, jos siltä nyhveröitä kysytään!

JUHANI: Helena saa selvittää sotkunsa! Sä tätä aloit puuhata!

Helena kävelee ympäri huonetta.

HELENA: Tämä on pakko tehdä kuitenkin joskus. Nyt ollaan tiukkoina, ostajakin valmiina...

Helena pysähtyy Leilan eteen. 

HELENA: Sä saat kertoa!

LEILA: Mie? E en mie... Niinku Juhani sano tää oli siun idea.

JUHANI: Ai Leila oikein saa kertoa?

HELENA: Leila kiltti, voitko sinä kertoa? Sinä olet meistä eniten Reinon kanssa tekemisissä.

Kuuluu kaksi auton oven paukahdusta. Juhani kävelee ikkunaan ja purskahtaa nauruun.

HELENA: Sinä osaat olla vakuuttava... Ilman sinua tämä ei onnistu! Kun talon arvo romahtaa, niin meidän käsiin se jää. Millä muka sinäkin niitä kustannuksia makselet?

Juhani nauraa vielä kovempaa.

HELENA: No mikä nyt?

JUHANI: Saat unohtaa kauppas, vaikka itse Paavi tulis puhumaan!

HELENA: Jää Juhani pakkaamaan, me mennään Leilan kanssa puhumaan sille yhdelle.

Juhani nauraa edelleen.
                    
HELENA: Sinä olet tullut hulluksi!

JUHANI: Väärä veikkaus. Mutsi--

HELENA: Mitä!?!

Helena syöksyy ikkunaan. Samalla ulko-ovi kolahtaa ja alakerrasta kuuluu kahdet askeleet.

ÄITI: Äitee kotona!

Helena kyyristyy hitaasti laatikoiden taakse.

ÄITI: Missä työ ootta? Ei teijjän ny olis tarttenu mitään yllätyksiä järjestää, ihan pullakahveet illalla olis riittäny. Kyllä tää kotiutuminen oli tarpeeks iso yllätys mulle!

HELENA: SHH… Nyt ollaan ihan hiljaa!

Helena viittoo muita olemaan hiljaa ja kurkkii samalla ikkunasta. Tikkasen muuttoauto kaartaa pihaan.

HELENA: Tikkasen auto--

ÄITI: No missä työ nyt ootta? Kuka se ajo pihaan? Reino, mikä tuo auto on?

HELENA: Voi helvetti! Tuossa Juhani luuri. Soita Tikkaselle ja käske niiden sanoa äidille, että etsivät vaikka naapuritaloa.

Juhani kurottautuu kännykkään silmiään pyöritellen.

Ullakon porraskäytävään tarkoituksella sanottu kommentti:
                      
REINO: Jaa että sellanen yllätys!

Juhani saa otettua kännykän Helenalta, mutta säikähdettyään Reinon ääntä hän kompuroi nopeasti pystyyn ja huitaisee porraskaiteella olevaa kuvaa, joka putoaa rappusiin.

ÄITI: (kova huudahdus)

Tavoitteellista työtä tulevaisuuden eteen

10.10.2015 – edessä ihana päivä, täynnä juhlia ja vähän myös tavoitteellista työtä tulevaisuuden eteen.

Klo 9.30

Olin onnellinen, että koirat olivat antaneet meidän nukkua pitkään, vasta yhdeksän jälkeen ne alkoivat kiemurrella peiton alla levottomina. Pomppasin ylös vuoteesta, koska meidän perheessä mattopyykkiä on pesty jo tarpeeksi tälle kesää. Aloin valmistautua aamulenkille lähtöön iloisten hännänheiluttajien kanssa. Siinä uuden kotimme eteisessä, pyydystäessäni viime hetkellä karkuun pinkaisevaa ilkikurista teinikoiraa, mieleeni tulvahti yllättäen fiiliksiä vuoden takaa. Silloin ajatuksissani pyörivät maisteriopinnoista valmistuminen ja työpaikan vaihto – ylipäätään mietityttivät uran suunnitteluun, omaan osaamiseen sekä tulevaisuuteen liittyvät kysymykset. Lisäksi mieheni kanssa suunnittelimme tuolloin uuden isomman kodin hankkimista, mutta isojen päätösten tekeminen tuntui silloin mahdottomalta, jopa pelottavalta. Tuohon aikaan näiden asioiden pohdiskelu ei nostanut esiin kaikkein parhaimpia fiiliksiä, sillä lisäksi väsymys kokopäivätyön ja opintojen yhdistämisestä olivat jo parin vuoden ajan imeneet melko tehokkaasti mehuja kropasta. Jos tuolloin olisin tiennyt kuinka asiat ovat vuoden kuluttua, minne ylipäätään tahdon kulkea, en ehkä olisi niin paljon kuluttanut aikaa stressaamiseen. (Olisin myös kouluttanut teinikoiran paremmin, jos olisin tiennyt että se osaa vielä reilun vuoden iässä olla niin ärsyttävä – toki se osaa olla myös kultainen. ;))

Olen aina ollut taipuvainen murehtimiseen. Lisäksi moni asia matkan varrella on turhaan saanut v-käyrän nousemaan. Kaikki, jotka näitä tuntemuksia ovat joskus tunnistaneet itsessään, tietävät kuinka kuluttavia ne ovat. Minulla kävi kuitenkin viime pääsiäisen aikaan yllättävä tuuri. Pääsin mieheni kautta mukaan Jari Sarasvuon Puolita vitutus, tuplaa tulokset -verkkovalmennuksen. Se oli kuin luotu kurssi tällaiselle paatuneelle stressaajalle. Valehtelematta voinkin sanoa kurssin aloituksen olleen yksi käänteentekevä hetki omassa ajattelussani. Verkkokurssin ensimmäinen tehtävä laittoi heti koville. Omaa tavoitetta/tavoitteita (Minne tahdon?) oli alettava työstää välittömästi, oli otettava jopa ensimmäinen askel tätä tavoitetta kohti. Resurssit, voimavarat ja esteet tuli myös kirjata ylös polun muotoiseen suunnitelmaan.Työskentely kuluttavan stressin poistamiseksi ja mielenrauhan lisääntymiseksi sekä vapautuvan ajan käyttäminen luovaan ja tavoitteelliseen työhön olivat kurssin ideana. Sarasvuon ajattelua lainaten: mielenrauha on kivijalka ja tulosten eteen tehtävät uhraukset, luova työ ja päätösten toteuttaminen ovat talo, johon elämän onni ja aarteet voivat asettua kodiksi. Olen tästä idolini kanssa täysin samaa mieltä.

Kun nyt mietin vuoden takaista itseäni stressaamassa milloin mistäkin, minua jopa väsyttää ajatella kuinka pitkä matka tuosta hetkestä on ollut tähän pisteeseen. Muistaessani ne fiilikset alkumatkasta, olen kiitollinen siitä, että olen jo tässä kohtaa, mutta tiedostan samalla, että työtä on vielä edessä. Mielenrauhan saavuttaminen ei käy kädenkäänteessä, myös sen ylläpitäminen edellyttää jatkuvaa työskentelyä. Levollisella mielellä isoja päätöksiä on helpompi tehdä. Meidän perheessä uuden kodin hankinta konkretisoitui viime kesänä. Saimme vihdoin päätettyä minne ja millaiseen kotiin haluamme asettua. Työurani omalla alalla otti jo viime syksynä tuulta siipiensä alle. Työskentelen toista vuotta koulutustani vastaavissa tehtävissä ja suunnitelmia vuosien päähänkin on jo olemassa. Aika oli keskeinen teema myös Sarasvuon verkkovalmennuksessa.

Kuten edellä kerroin, verkkokurssi lähti liikkeelle suunnan määrittämisestä, mutta yksi keskeinen ajatus oli ajan haltuun ottaminen. Otin vinkistä vaarin ja hankin itselleni 10 vuoden päiväkirjan. Se on hauska – sinne voi myös halutessaan merkitä päivän sään ja tuulen nopeudet. Konkreettinen päiväkirja muutti ajatteluni siten, että mietin tavoitteita nyt kymmenen vuoden tähtäimellä. En ajattele tekeväni vasta viiden vuoden kuluttua jotain tavoitteideni eteen, vaan otan jo nyt pieniä askeleita kohti niitä asioita, joita haluan saavuttaa tulevaisuudessa. Päiväkirja myös tavallaan palautti maan pinnalle, huomaamaan että aikaa ei kuitenkaan ole loputtomasti. Tavoitteellinen työ itselle merkittävien asioiden eteen tuo sitä Sarasvuonkin peräänkuuluttamaa onnea omaan kuvitteelliseen mökkiin. Asettamalla välietappeja ja pieniä käden ulottuvilla olevia tavoitteita pidetään yllä motivaatiota saavuttaa isompia asioita.

Sarasvuota saan kiittää myös kirjoittamisen opintoihin hakeutumisesta. Se oli minun ensimmäinen konkreettinen teko kohti omia tulevaisuuden tavoitteitani ja unelmiani. Nyt voin ajatella, että jokainen tehtävä opintoihin on askel eteenpäin omalla polullani. Onneni syntyy tekemisestä ja luovasta työskentelystä tavoitteideni eteen. 

Aurinkoisen aamulenkin ja blogikirjailun jälkeen onkin aika siirtyä muiden kirjoitustehtävien pariin.

Ihanaa syyspäivää! 
Toivottaa Amelie <3
 

Itseironialla virhekammoa vastaan

Miten meni noin niinku omasta mielestä? Tämä nettimeeminä tunnetuksi tullut lausahdus on ehdottomasti edelleen yksi suosikkini. Sen onnistunut käyttö on sarkasmia parhaimmillaan. Meidän perheessä siihen liittyy olennaisena osana myös terve itseironia. Kysymyksestä ei kuulu loukkaantua, vaan se on hyväntuulinen letkautus pieleen menneen asian yhteydessä. Viimeksi viikonloppuna heitin lausahduksen ilmoille mieheni tunaroidessa punaviinilasillisen vaalealle matolle. 

Tänään olisin voinut heittää kysymyksen itselleni. Miten meni noin niinku omasta mielestä: aloittaessani soittamaan väärää virttä seurakunnan pitämässä aamunavauksessa koko koululle, lopettaessani kun kukaan ei päästänyt ääntäkään, patistaessani sen jälkeen kaikkia laulamaan, mutta aloittaessani taas väärällä virrellä – ehkä kolme kertaa. Auts! Aloitin oikean melodian, huomatessani mokan. Lähtihän se varovainen laulukin sitten mukaan ja loppu sujui, noh, olosuhteisiin nähden riittävän hyvin. Jälkeenpäin minulta kysyttiin: "Miten se alku kuulosti niin oudolta?" Niin-no. Niin.

Edellä mainittu on syy, miksi en juurikaan nauti pianon soittamisesta yleisön edessä – se tunne ettei virheitä saisi tehdä on ikävä. Vaikka yritän suhtautua virheisiin rennosti, niiden tekeminen harmittaa. Kaiken pitäisi muka soljua kuin elokuvissa tai vähintäänkin kuin Strömsössä, mutta eihän se ole mahdollista. Onneksi tunnen taitavia ja kokeneita pianisteja, jotka myös kammoksuvat soittamista yleisölle. Heidän kokemuksistaan tiedän ettei käsien tärinä ja soittamisessa tehdyt virheet korreloi osaamisen kanssa, mutta eivät toisaalta estä myöskään taitavaa esiintymistä tarvittaessa. Ehkä muutos omassa asenteessa on ainut ratkaisu virhekammoon. Ehkä myös virheen aiheuttamaa harmitusta joutuu jossain määrin oppia sietämään. Näin akuutisti ajattelin kuitenkin kokeilla rakastamaani itseironiaa. 

Mitä olisin siis tänään vastannut omaan kysymykseeni: "Miten meni noin niinku omasta mielestä"? Ne ketkä kyseisen meemin tietävät, tietävät myös kysymykseen olevan kaksi vastausta. Koska blogia saattavat lukea myös alaikäiset, vastaan tällä kertaa: 5/5, vaikka toinen olisi tänään toiminut vielä huomattavasti paremmin.

18. kesäkuuta 1944

Olen tietoisesti halunnut elää uutispimennossa jo jonkun aikaa. En ole halunnut ottaa harteilleni maailman tuskaa, koska olisin todenäköisesti menettänyt useat yöunet. Nykyhetkessä elämisen sijaan käänsin katsettani jopa hieman menneisyyteen. Luin kesällä ensimmäistä ja toista maailmansotaa käsittelevää kirjallisuutta. Perehdyin evakkomatkoihin, joka on osa myös oman sukuni historiaa. Luin ihmisten kokemuksia kotinsa menetämisestä, läheisten menettämisestä – koko maailman hetkellisestä romahtamisesta. Pakolaisuudesta.

Kiinnostukselleni sota-aikaa kohtaan naureskeltiin hieman. Eikö sota ole jo kulunut aihe? kysyttiin. Minua se ei lannistanut. Myöhemmin lukukokemukseni innoittamana syntyi kirjoittamisen opintoihin ensimmäinen runo. Tehtävänä oli käsitellä kirjoittamisen yksinäisyyttä ja/tai yhteisöllisyyttä. Kirjoitin tarinan isän ja lapsen kirjeenvaihdosta sota-aikana. Epätoivo, pelko ja suru ovat läsnä, mutta myös toivo huomisesta.

Tänään, hyvin pitkästä aikaa, päästin nykypäivän todellisuuden verkkokalvoilleni. Eteeni osui linkki kuviin Syyrian sodasta. En paennut enää. Näin raunioituneita koteja, verta vuotavia ihmisiä, lapsiensa ruumiita kantavia äitejä ja isiä. Kuvat järkyttivät minua. Sota ei ole kulunut aihe, koska se on edelleen todellisuutta tässä hetkessä. Samat kauhut, jotka 70 vuotta sitten koettiin kotimaassamme, ovat arkea jossain muualla. Kotien menetys, läheisten kuolema – koko maailman romahtaminen. Evakkotaipaleelle lähtö.

Tämän runon muodossa lähetän lämpimiä ajatuksia kaikille sodan uhreille sekä meneisyyteen että tähän päivään.

18. kesäkuuta 1944

On edessäni tyhjä sivu ja kynä tärisee,

keikun muuttokuorman päällä ja sydämeni värisee.

Oli yöllä tullut tieto että tänään lähdetään,

en hyvästejä mä poloinen ehtinyt jättää kellekään.

Jää taakse kaunis kotimme ja tuttu kujanpää,

meillä edessä tuntematon pian häämöttää.

Mä koitan pitää kiirettä ja viestiäni raapustaa,

vain kyyneleiden määrä työtäni koettaa jarruttaa.

Jäi kotipihaan Musti yksin haukkumaan,

se tiesi varmaan mikä kohtalo sitä pian odottaa.

Kaukaa kuulin laukauksen ja haukku vaimeni,

oli Musti minun koirani ja paras kaveri.

Sain eilen viestin isältäni kaukaa rajalta,

et hän ei ehkä koskaan enää saa mua halata.

Viimeisillä voimillaan oli kynän joltain pyytänyt,

ei ollut silloin vointi hänellä kovin hyvältä näyttänyt.

Isän viestissä luki myös: “Muista aina kirjoittaa,

vaikka isä olis taivaassa niin sanat sua lohduttaa.”

Tän tyhjän kirjan oon mä saanut lahjaksi isältäin,

se aina säilyy matkassa ja rakas isä mun mielessäin.

Tullaan kohtaan josta evakoiden tiet erkanevat näin,

tästä meidän tuntematon tie käy nyt länteen päin.

Idän synkän taivaan nään mä taustalla silmissäin,

vaan synkempi on tunne syvällä mun sisälläin.

Mä valmiin kirjeen heitän tuuleen, se tarkoitettu on isälle,

päällä lukee et se on omistettu yksistään vain hälle.

Kirjeessä mä lupaan kirjoittaa aina varmana,

säilyttää näin muistoissani kotimme ja kaunis Karjala.

Rakkaudesta tarinoihin

"Istun pimeässä huoneessa. Sydämeni jyskyttää kilpaa kiihtyneen hengitykseni kanssa. Puuskutan kuin ajokoira, joka viimeisillä voimillaan taistelee edessään sinkoilevan jäniksen perässä. Olo tuntuu lähes sietämättömältä. Kurkkuani kuristaa. Kiemurtelen penkissä saaden jo paheksuvan katseen vieressä istuvalta sinitakkiselta rouvalta. – Sori, hymähdän. Samalla sekunnilla valot syttyvät. Jähmetyn penkkiin kuin liimattu. Sydämeni muljahtaa ylösalaisin. Ensimmäiset tekstit lipuvat valkokankaalle. Nyt se on menoa. Nyrkin kokoinen möhkäle rintakehäni uumenissa on taas elossa. Se takoo rintaani kuin olisi juuri hyppäämässä ulos. Popcornin tuoksu leijailee sieraimiini, kuinka voin ja suolan yhdistelmä voikaan olla niin päätä huumaava. Ensimmäiset sävelet kajahtavat ilmoille. Basson jysäykset tuntuvat tärykalvoilla. Jännitykseni laukeaa hetkeksi ja ennen kuin tajuankaan, olen noussut pystyyn, kääntynyt satapäisen yleisön eteen ja kiljahtanut kädet ylhäällä: – Mä kirjotin tän leffan! Rysähdän paikalleni. Hetken aikaa jo mietin pitäisikö nolostua, kunnes vieressä istuva sinitakkinen rouva kääntyy puoleeni. Hän taputtaa minua olalle ja nyökkää hyväksyvästi. Hymyilen takaisin suupielet korvissa."

Näin alkoi hakemukseni Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoitamisen perusopintoihin viime keväänä. Painaessani send-nappia otin askeleen kohti tuntematonta. Tuolla hetkelä astuin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja aloin tehdä yhdestä haaveestani totta. Vaikka kirjoittaminen opiskeluaikoina on aina tuntunut helpolta, tiesin olevani fiktiivisten tekstien kirjoittajana täysin noviisi. Tosin opintoihin pääsy ei ollut itsestäänselvää, sillä aloituspaikkaa tavoittelivat monet muutkin. Minua onni lykästi, sain aloittaa kirjoittamisen opinnot tänä syksynä. 

Kirjoittamisessa kiehtovinta on vapaus. Vapaus luoda ja kokeilla rajattomasti asioita. Toki tiettyjä sääntöjä kannattaa noudattaa, mutta tarinoiden ja juonen kehttelyssä vain mielikuvistus asettaa rajoja. Minä koen kirjoittamisen yksinäisyyden myös rentouttavana. Se hetki kun mieli saa vapaasti vaeltaa tunteista ja tunnelmista toiseen, ilman ulkopuolisia tekijöitä, on supersosiaalista työtä tekevälle kuin terapiaa. Jos hyvin käy, syntyy teksti, joka tuottaa suurta mielihyvää itselle ja ehkä tunnekokemuksen myös muille.

Totta jo tänään -blogin aloitan tarkoituksella tehdä kirjoittamisestani näkyvämpää – yhteisöllisempää. En opettele kirjoittamaan päiväkirjaa, vaan tekstien tarkoituksena on löytää lukijansa, viihdyttää ja koskettaa. Nyt otan taas yhden askeleen pois omalta mukavuusalueeltani ja siirryn alueelle, jossa tekstejäni voi joku ulkopuolinen ehkä jopa kommentoida – hui!
 

"Lopputekstit lipuvat ruudulle. Viimeinen kappale lähtee soimaan. Vilkaisen salaa penkin raosta taaksepäin, näen vanhan miehen pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Samalla hetkellä valkokangas pimenee ja valot syttyvät saliin. Nurkassa oleva pieni valokeila kääntyy minuun. Häkeltyen nousen seisomaan ja lähden kulkemaan hapuillen kohti lavaa pienen valokeilan saatellessa askeleitani. Portaita noustessa sydämeni jyskyttää ja kurkkuani kuristaa. Perillä käännyn liioitellun hitaasti kohti yleisöä. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Herään todellisuuteen vasta avatessani silmäni. Näen edessäni jotain uskomatonta – sali täynnä hymyileviä ihmisiä. Yleisö nousee seisomaan ja räjähtää aplodeihin. Sinitakkinen rouva tulee halaamaan ja ojentaa keltaisen gerberan. Onneksi hain kirjoittamisen opintoihin. Nyt jo nauran vapautuneesti ääneen, ja taas suupielet kipuavat korviin. – Kiitos, kuiskaan edessäni olevaan mikrofoniin. Enempää sanoja en löydä. Mieleeni nousee kauan sitten kirjoittamani tarina. Tästä matka vasta alkaa."