Mitä vapaus on? (autofiktio)

Nainen rimpuilee mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä.

Hän on selviytynyt kaikista tehtävistään tähän saakka, miksei siis nytkin.

Hän rakastaa kirjoittamista: luovuuden käytön mahdollisuutta, vapautta ja rajattomuutta. Niitä kirjoittaminen hänelle tarjoaa.

Hän pohtii, valitseeko yhden kuvan ja kertoo, mitä kerrottavissa on. Se olisi turvallista ja vaivatonta. Mutta haluaako hän todella toimia näin? Helpoin tie ja nopea tyydytys siitä, että tehtävä on suoritettu. Se ei ole hänen tapansa toimia.

Haluaisin kertoa enemmän. Voisin valita useamman kuvan aina lapsuudesta nykyhetkeen ja kertoa koko elämänmakuisen tarinan rantatieltä kohti yliopistokampuksen sokkeloisia käytäviä – kohti hetkeä, jossa istun BoConceptin liikaa maksavalla tuolilla, omenalogoinen tietokone nenäni edessä.

– Miksi hemmetissä kaiken pitää aina liittyä kuviin? – Niin, olen valokuvaaja, entä sitten?

No mietitään vielä. Tällä kertaa ei anneta kuvien rajoittaa mielikuvitusta.

Voisin kertoa rastoista ja kirkkaan vihreistä hiuksista, mustasta lähes nilkkoihin ulottuvasta nahkatakista tai reikäisistä boyfriend-farkuista. Makeasta Ofeliasta tai pahanmakuisesta pontikasta – nuoruuden pähkähulluudesta ja vapauden harhasta. Kaatumisesta ja nousemisesta ylös. Niistä hetkistä, joista kuvia ei todellakaan ole. Lopulta aikuisuuden tuomasta vakaudesta ja todellisen vapauden löytymisestä.

Nyt alkaa kuulostaa joltain.

Dilemma on silti vielä ratkaistavana, mitä oikeastaan lukijalle haluan kertoa? Onneksi autofiktion keinot ovat armolliset – voin huoletta sepittää omiani, tosin minulla on mahdollisuus kertoa totta. Nämä ovat kirjoittajalle suotuja valintoja. Valintojani tämän tekstin kirjoittajana.

Hän hymyilee viekkaasti ja nousee työhuoneensa puiselta tuolilta.

Hän hakee höyryävän kahvimukin eteensä ja nostaa taas sormensa valkoiselle näppäimistölle.

Hän ei aloita alusta.

Hän aloittaa keskeltä tarinaa, ja lukijan täytyy itse päätellä, voiko häneen luottaa.

Lähdin matkalle.

Samana vuonna ennen matkaa oli tapahtunut seuraavaa: hiukset olivat lyhentyneet siilitukaksi, pikkusisko oli syntynyt, Apulanta-yhtyeeltä oli ilmestynyt singe Anna mulle piiskaa, mutta muuten maailmalla ei ollut tapahtunut mitään mullistavaa. Tai oikeastaan en tuohon aikaan vaivannut päätäni kovinkaan paljon maailman tapahtumilla, joten en välttämättä muista vaikka merkittäviä asioita olisi tapahtunutkin.

Matkasta oli tulossa pitkä. Tavallaan olin ollut samalla matkalla koko ajan, mutta tällä kertaa lähdin yksin. Tunsin itseni vapaaksi. Joku olisi voinut sanoa, että lähdin matkalle liian aikaisin. En omasta mielestäni.

Uusi ympäristö oli kiinnostava. Halusin jo palavasti tutustua siihen, mutta en halunnut tehdä sitä itsekseni.

Toivettani kuunneltiin.

Oltuani hetken kohteessani ystävystyin spanielisilmäiseen tyttöön, joka asui samassa rakennuksessa kanssani. – Onko sulla heittää rööki? se kysyi kerran ohimennen, kun me satuttiin samaan aikaan liian pieneen hissiin. Sellaiseen, jossa on ensin manuaalisesti kiinni laitettava haitariverkko, jonka jälkeen automaattiset liukuovet lähtevät sulkeutumaan tuskastuttavan hitaasti. Siinä ajassa olisi ehtinyt käydä monet henkevät keskustelut, mutta tämän spanielisilmäisen kanssa keskustelu rajoittui vain savukkeen polttamisen mahdollisuuteen. Siitä ystävyytemme sai alkunsa. Alkunsa sai myös tupakanpoltto, sillä pian minunkin taskussani pullotti menthol-savukeaski.

Leppoisan huolettomuuden tilassa ei tulevaisuutta murehdittu.

Rantabulevardin pienimmästä puistosta muodostui meille nopeasti pussikaljan juonnin tukikohta. Siellä soi trance silloinkin, kun sypressien tuoksu oli mielestäni huumaavimmillaan. Joku olisi voinut sanoa, että nousuhumala yhdistettynä psykedeelisiin rytmeihin oli saanut meidät käyttäytymään liian villisti, mutta minun ja spanielisilmäisen mielestä tanssiminen puiden ympärillä kuului normaaliin ilonpitoon. Ei me muista (eikä muiden mielipiteistä) välitetty. Meillä oli hauskaa ja me tanssimme tarrautuen toisiimme kuin kärpänen tarrautuu siivistään liimapaperiin. Ja me poltimme tupakkaa ketjussa: hän, minä, me.

Olimme ulkoisesti erilaisia: minulla oli lyhyet, mustat hiukset ja olin satakuusikymmentäkaksi senttiä pitkä. Painoin reilut viisikymmentä kiloa, vaikka en tiedä sitä varmaksi, en harrastanut tuolloin vaa’alla käyntiä. Spanielisilmäinen oli minua jonkin verran lyhyempi, hänellä oli puolipitkät ruskeat hiukset. Lisäksi hän oli minua muutamaa vuotta vanhempi.

– Kunpa tämä kesä voisi jatkua ikuisesti, hän totesi kerran aamuyön tunteina, kun makasimme rantahietikolla taivasta katsellen.

– Haluaisitko, että jatkuisi?

– Joo.

– Mikä susta tässä kesässä on hienointa?

– Vapaus.

– Niin--

Hänen mielestään tässä on tekstiä tarpeeksi.

Hänellä on hieman huono omatunto, sillä vaikka hän muuta väitti, hänen ystävänsä ei polttanut tupakkaa. 

Kyllä. Paljastin olleeni tässä suhteessa epärehellinen. Seuraavaksi kuulen kysymyksen: oliko tarina totta lainkaan? Mielestäni tämä asia ei ole merkityksellinen. Ennemmin kysyisin:

– Mitä vapaus todella on?

Elämäni tarinat - osa 1 (Martta-mummo)

– Valitettavasti keuhkoissanne näkyi vettä, sanoi lääkäri ja yskäisi. – Täytän lähetteen, sitten voitte mennä osastolle, se jatkoi hätäisesti, kun Martta nousi tuolilta ja lähti kävelemään kohti ikkunaa.

     Helmikuiselta taivaalta vihmoi lunta suurina märkinä patakintaina. Vuoden -79 loppu oli ollut poikkeuksellisen sateinen, eikä alkuvuosikaan tuonut muutosta säähän. Hiutaleiden osuessa terveyskeskuksen pölyisiin ikkunoihin, ne sulivat nopeasti. Vesi muodosti lasia pitkin syöksähteleviä vanoja, jotka ryöppysivät alas ruosteen kyllästämälle pellille, ja siitä edelleen harmaalle lumelle.  
     Martta seisoi ikkunan edessä hievahtamatta ja kuunteli sekä niiden rapinaa että lääkärin kynästä lähtevää pientä suhinaa. Pisaroiden hennossa rapinassa oli jotain tuttua. Ääni toi mieleen lapsuuden kesän Uukuniemen Härkälässä, jolloin rankkasateen yllättäessä heinäpellolta juostiin suojaan metsänreunassa seisovaan latoon. Parhaimmillaan ladossa seisoi äidin ja isän lisäksi sisarusparven kaikki seitsemän jäsentä. Marttaa huolestutti, sillä nuo muistot olivat alkaneet hiljalleen haihtua mielestä. Olisihan niitä voinut enemmän jakaa lapsille, mutta nykyään sopivat hetket kertomiselle tuntuivat olevan harvassa.

     Martan katse kiinnittyi kuvaan, joka heijastui ikkunasta. Hän näki ensin harmaat hiuksensa. Ne kehystivät kasvoja kevyesti ja olivat tänäänkin tavanomaisesti kiinni. Martta oli aamulla punonut hiuksensa tiukalle palmikolle, joka oheni latvaa kohti aivan pikkuruiseksi hiirenhännäksi. Lopuksi hän oli sutaissut palmikon sykeröksi niskan taakse. Tällä tavoin hän oli tehnyt niin monena päivänä peräkkäin kuin kykeni muistamaan. Katse lähti kulkemaan päälaelta kohti kasvoja, otsan uurteet löytyivät nopeasti. Missä vaiheessa ne olivat muodostuneet noin syviksi? Martta kosketti epäuskoisena otsaansa ja liu’utti sormiaan poskille. Paperinohut, ryppyinen iho tuntui vieraalta, posketkin olivat painuneet kuopalle. Huolten täyttämät vuodet sekä kyynelvirrat olivat selvästi tehneet tehtävänsä.

     Yhä alemmas painuva katse paljasti vartalosta kohdan, josta Martta ei mielellään puhunut. Nukkainen kangas laski tasaisena toisen rinnan kohdalta. Viisi vuotta sitten tehty leikkaus oli onnistunut, mutta tässä hän taas seisoi. Katse hakeutui lasin läpi kaukaisuuteen. Veden ja lian tuhriman ruudun takaa paljastuvaa utuista maisemaa oli helpompi katsoa kuin omaa säröistä peilikuvaa. Sumuinen horisontti toi mieleen peltomaiseman ja ajatus lähti taas vaeltamaan vuosien taa, Uukuniemelle.

-----

Martta ei tuntenut itseään huonokuntoiseksi, eikä näin osannut odottaa kuolemaansa. Vain muutama päivä terveyskeskukseen tulon jälkeen, hän eräänä yönä kirjaimellisesti nukkui pois. Lähdön hetki tuli yllätyksenä omaisille. Keuhkokuvan perusteella lääkäri oli osannut aavistaa ettei kaikki ollut kunnossa, mutta näin pikaista poismenoa ei hänkään ollut ennustanut.

-----

Martan lapsuuden aika on jälkipolville täysin tuntematonta. Talvisodan syttyessä Martta oli 25 ja pian vuoden ikäisen tyttölapsen äiti. Lähtö Uukuniemeltä oli nopea. Tärisevissä heinäkärryissä Martta hyvästeli rakkaan kotiseutunsa. Einon kanssa ostettu talo Rossiniemellä jäi taakse. Tuhansien kohtalotovereiden tavoin he aloittivat evakkomatkan kohti sisämaata. Jo pelkästään sodan syttyminen ja kodin menettäminen olivat järkyttäviä tapahtumia, mutta suru-uutiset eivät päättyneet. Talvisodan ensimmäisinä päivinä tuli tieto Lauri-veljen kaatumisesta. Vasta puoli vuotta oli kulunut Veikko-veljen pois menosta, kun jo toista veljeä haudattiin. Seitsemästä sisaruksesta jäljellä oli enää viisi.

     Talvisodan päätyttyä monet karjalaiset palasivat kotiseudulleen niin pian kuin mahdollista. Varmasti myös Martta otti tiedon paluun mahdollisuudesta iloisena vastaan. He palasivat Einon kanssa takaisin kotiin, mutta iloa ei kestänyt pitkään. Jatkosodan päätyttyä tieto uudesta evakuoinnista saavutti pian myös Rossiniemen kylän. Kaikki oli jätettävä, tällä kertaa lopullisesti. Martan perhe oli kasvanut viisihenkiseksi, ja heinäkärryihin pakattiin yhden tytön sijaan kolme. Taivallus kodittomina alkoi jälleen.

-----

Väliaikaisessa majoituksessa Kesälahdella, vuonna -46, Martta synnytti neljännen lapsensa. Kolmen tytön ja pienen pojan kanssa Martta ja Eino muuttivat vielä samana vuonna Alajärvelle. Perhe kasvoi heti seuraavana vuonna toisella pojalla. Kylmän tilan ja pienen mökin ympärille he alkoivat rakentaa uutta elämäänsä kaukana itärajasta, kuten Eino oli toivonut. Kiviseen ja kantojen peittämään maahan he tekivät ensin navetan ja myöhemmin rakennuttivat Pesun Iivarilla rintamamiestalon. Talon valmistuminen oli Martalle varmasti helpotus. Viiden lapsen perhe oli tuohon saakka asunut pikkuruisessa mökissä. Tilantarve oli todellinen. Uuden tuvan leivinuuni mahdollisti karjalanpiirakoiden ja leivän valmistamisen, niitä Martta leipoi innolla.

     Martan pitkät päivät täyttyivät lasten, kodin sekä karjan hoidosta. Elämä näytti jo hieman valoisammalta, vaikka viiden lapsen kanssa arki syrjäseudulla ei varmasti ollut hänelle helppoa. Kotoutumista Etelä-Pohjanmaalle varjosti kyläläisten hyljeksintä, mutta muiden karjalaisten läsnäolo sai Martan tuntemaan olonsa kotoisammaksi. Evakkoon lähteneet vierailivat paljon toistensa luona. Näitä vierailuja siivitti iloinen karjalan murteella tapahtunut puheensorina.

     Vuosi -49 oli murheellisempi kuin mikään vuosi siihen mennessä. Huhtikuussa syntynyt vauva nukkui pois kesäkuun toinen päivä vain kahden kuukauden ikäisenä. Pienokaisen kuolemasta Martta vaikeni täysin.

-----

Seuraavat lapset syntyivät vuosina -51 ja -53. Kolmen tytön ja neljän pojan katraassa vaikeudet olivat vasta aluillaan. Nuorimmaisella lapsella todettiin kehitysvamma noin vuoden ikäisenä. Selvisi että hoidon ja huolenpidon tarve tulisi jatkumaan läpi hänen elämänsä. Sairaan lapsen hoitaminen sai luultavasti Martan mielessä pyörimään ajatuksia omasta jaksamisestaan. Väsymys näkyi riitoina Einon kanssa ja äksyilynä lapsille. Lapsikatraaseen syntyi vielä nuorimmainen vuonna -57, Martta oli tuolloin 43.

-----

Einon sisaren pojan vaimo kuoli naapurissa keväällä -61. Hautajaiset järjestettiin huhtikuun lopulla. Tuohon aikaan oli tapana, että sivukylältä lähdettiin hautajaisiin yhdellä isolla linja-autolla. Päivä oli ollut murheellinen ja Martta koki itsensä varmasti väsyneeksi palatessaan kirkonkylältä. Lapsista vain nuorimmat olivat olleet mukana. Vanhemmat lapset olivat jääneet keskenään kotiin.

     Kotitaloa lähestyttäessä Martta havaitsi jo kaukaa, että jotain oli meneillään. Pihassa oli vieraita ihmisiä ja vastassa järkyttyneitä kasvoja. Kotitalon takana kiemurtelevasta joesta naarattiin parhaillaan kahta ruumista. Yhdet hautajaiset oli juuri vietetty ja nyt edessä olisi useammat. Lasten viaton leikki oli saanut karmean päätöksen. Toinen joesta nostetuista oli Martan vanhin poika.

-----

– Pian voitte mennä, huikkasi lääkäri. Martta pyyhkäisi nopeasti silmäkulmaansa, kun hän kuuli valkotakkisen äänen. Ikkunan takana räntäsade oli muuttunut puhtaaksi valkeaksi lumeksi. Isot hiutaleet keinahtelivat hitaasti puolelta toiselle.

     – Lapseni, Martta kuiskasi, – elämäni yhdeksän iloa, kaikki kyyneleeni.