Rantatiellä

Kesäilta ja lämmin tuuli,

rantatie ja niityn heinikko,
kasteisen nurmen tuoksu,
kaukana kukkuva käki.

Pieni tyttö ja keltainen koira,
polun tiistelit ja paljaat varpaat,
märissä hiuksissa savua,
voikukan maitoa käsissä.

Pitsinen mekko ja hulmuava helma,
kilpajuoksu koiran kanssa,
rantatien ylle hämärtyvä taivas,
horisontti elävänä muistona.

Jänis ja odottamaton yllätys (faabeli)

Elipä kerran tunkkaisessa pesäkolossaan hentorakenteinen jänisvanhus. Eräänä iltana, kun jänis tapansa mukaan vietti aikaansa kyyhöttämällä pesäkolonsa perimmäisessä nurkassa, alkoi pesän suuaukolta kuulua rapinaa. Jänis jähmettyi paikoilleen. Sen korvat olivat painautuneet pitkin luista selkää ja äärimmilleen avautuneet tummat silmät tuijottivat herkeämättä oviaukkoa. Se valmistautui kohtaamaan pahimman pelkonsa, kuoleman, joka oli saanut sen useiksi vuosiksi sulkeutumaan ulkomaailmalta. Hetken kuluttua jäniksen luokse ilmestyi kuitenkin pieni myyrä.

– Täällä on hämärää, en näe kovin hyvin. Onko täällä ketään? myyrä kysyi.

– Tämä on minun kotini, jänis murahti, – mene pois.

– Ulkona on kylmä, mutta en minä näin tunkkaiseen pesään haluaisikaan jäädä, myyrä vastasi. Sitten se kipitti tiehensä samaa reittiä, jota pitkin se oli jäniksen luokse eksynyt.

Jänis rentoutui hieman, mutta kohtaaminen odottamattoman kulkijan kanssa oli saanut sen olon levottomaksi ja pelko alkoi kietomaan sen mieltä kuristusotteeseen. Jänis painautui täristen seinää vasten ja ummisti silmänsä, mutta havahtui taas pian rapinaan vain hetken torkuttuaan. Sen sydän oli haljeta lyöntien nopeudesta ja hento ruumis jähmettyi paikoilleen. Mustat silmät kiiluen jänis tuijotti oviaukkoa, taas varmana pian koittavasta kuolemastaan. Sen olemus kuitenkin rentoutui jälleen, kun se huomasi että tällä kertaa tulija oli rotta.

– Saanko lämmitellä hieman? rotta kysyi, – tuolla ulkona on niin kylmä.

– Tämä on minun kotini, jänis tiuskaisi, tällä kertaa hivenen närkästystä äänessään, – lähde pois!

– Jään ihan vain hetkeksi, rotta piipitti. Sitten se asteli pesän suuaukon oikealle puolelle ja alkoi nuolla käpäliään. 

Jänis ei tiennyt miten reagoida odottamattomaan tunkeilijaan, joka ei uskonut sen kehoitusta poistua. Rotta jäi pesäkoloon kuin se olisi ollut sen oma. Hetken mietittyään jänis tyytyi mulkoilemaan tulijaa perimmäisestä nurkasta, eikä kumpikaan sanonut enää sanaakaan. Vuosia jänis oli saanut elää täydessä yksinäisyydessä, sitä ihmetytti mikä nyt ajoi tunkeiljoita sen pesäkoloon.

Myöhemmin väsyneen jäniksen silmät painuivat kiinni, eikä se jaksanut enää vahtia pesäkoloon tullutta vierailijaa - ehkä rotta ei ollutkaan varallinen ja se halusi vain lämmitellä hieman. Mutta kun jäniksen uni oli syvimmillään, outo ääni sai sen taas havahtumaan. Sen silmät rävähtivät ammolleen, tuo outo ääni lähestyi ja töminä voimistui hetki hetkeltä. Jänis huomasi rotan olevan tipotiessään, mutta nyt sitä kohti oli ilmiselvästi tulossa uusi uhka. Eihän vain kettu tällä kertaa. Hetken kuluttua suuri lauma siimahäntäisiä rottia alkoi vyöryä sisälle. Ne valtasivat ryminällä pesän ja juoksivat suoraan jäniksen ruokavarastoon. Tuo aiemmin jäniksen pesään itsensä sisälle keplotellut rotta toi nyt kokonaisen lauman mukanaan. Ahdistava tilanne sai jäniksen toimimaan tavalla, joka yllätti sen itsensäkin. Tällä kertaa pelko ei saanut jänistä lamaantumaan, tilanne oli sille kertakaikkisen liikaa. Se unohti pelkonsa ja ponkaisi vauhtia pesäkolon perimmäisestä seinästä. Hennosta rakenteestaan huolimatta se sai aikaan vastavoiman, jonka avulla pääsi tunkeutumaan ohi rottien invaasion. Jänis saavutti hetkessä pesäkolon ulosmenosuun ja jatkoi pinkomista eteen päin tiheässä kuusikossa minkä jaloistaan pääsi. Se oli niin hämillään vapaudesta, joka sitä oli yllättäen kohdannut, ettei se tajunnut olla valppaana uudessa ympäristössä. Luiset käpälät kolisivat yhteen, kun se viskoi jalkojaan puolelta toiselle.

Muuan haukka oli juuri lopettamassa edellistä ateriaansa, se pudotti oravan nahan kynsistään, kun se huomasi sinne tänne säntäilevän jäniksen. Se ei voinut vastustaa tuoreen veren kiusausta ja lähti salamannopeasti jyrkkään syöksyyn kohti pahaa aavistamatonta jänistä. Vasta kun haukan kynnet jo koskettivat jäniksen niskanahkaa, jänis ehti tajuta mitä oli tapahtumassa. Jänis tiesi viimeisen hetkensä koittaneen, mutta hetken sen mielessä välähti helpotus – sen ei enää tarvinnut palata pesäkoloon kuolemanpelkonsa kanssa. 

Pelkojaan ei kannata jäädä murehtimaan, vaan käsitellä ne ajallaan ja hallitusti.

Vehreämpien versojen äärelle

Kylmä vesi pakeni suuren rintakehän edestä, kun tumma hahmo halkoi joen pintaa kiihtyvään tahtiin. Hyytävän lokakuisen virran armottomuus oli paljastunut matkaajalle vasta, kun sen koko keho oli irtautunut kivikkoisen rannan suomasta turvasta. Kuohuavan veden arvaamattomuus teki etenemisestä vaikeaa. Pohjassa eteenpäin syöksyvät virtaukset pyrkivät viemään jalkoja alta, ja veden pinnan tasolla suunnistamista haittasi pyörteiden ilmaan viskoma pisarasumu. Joen ylittäminen olisi päiväsaikaankin ollut riskialtista, mutta lähestyvä pimeys teki siitä hengenvaarallista. Vaikka luonto koetteli illan hämärässä etenevää kulkijaa, se tarjosi matkaajalle suojan. Joen ylittäminen oli ainut oljenkorsi eloonjäämiskamppailussa, jota se parhaillaan kävi. Pedot sen takana etenivät vauhdilla, eikä se ollut hetkeäkään epäröinyt astuessaan luonnonvoimien armoille. Niinä hetkinä, kun sen jalat irtosivat pohjahietikosta, se luuli loppunsa koittaneen, mutta kun matkanteko eteni, se oli varma pääsystään vastarannalle.

Takaa kantautuva haukku voimistui. Matkaaja epäili etteivät pedot lähtisi ylittämään jokea, mutta se ei siltikään ollut vielä sellaisen matkan päässä, joka antaisi sille täyden turvan. Oli päästävä toiselle rannalle ja jatkettava siitä vielä useiden kilometrien verran. Mäkien takana oli paikka, jossa se voisi levätä. Ensin oli taisteltava virran yli. Matkan puolivälissä kylmä vesi alkoi kangistaa lihaksia. Lähes pakkasen puolella oleva ilma sai hengityksen höyryämään puuskutuksen tahdissa. Jokaisella sisäänvedolla kulkijaa ravisteli voimakas kipuaalto, se huolestutti ja vei voimia, mutta vastaranta näkyi jo. Matkaaja tiesi saaneensa pedoilta osuman, mutta ei sitä että osuma oli kuolettava. Kyljen haavasta valuva veri värjäsi ympäröivän veden punaiseksi ja teki jokaisesta askeleesta voimattomamman.

Jalat polkivat maata paikoillaan ja jokaisella askeleella varmuus hävisi kulkijan katseesta. Etummaiset jalat tekivät töitä, mutta takajalat olivat jo lähes halvaantuneet. Kun sorkkien ote petti kokonaan, matkaaja alkoi vajota kohti pohjaa. Viimeisillä voimillaan se kurotti kaulaansa pitääkseen sieraimet vedenpinnan yläpuolella. Lopulta voimat ehtyivät. Tummat silmät räpsyivät hetken vedenpinnan alapuolella, kunnes ne painuivat kiinni. Voimakas virta käytti tilaisuuden hyväkseen ja kiskaisi raskaan ruhon vietäväkseen kuin kevyen linnunpoikasen. Vaahtopäinen aallokko lähti kuljettamaan uljasta sarvipäätä vehreämpien versojen äärelle.

Peiton alle piiloon

Käännän kylkeä kymmenennen kerran, mutta en saa unta. Minua valvottaa asia, jonka hetki sitten kuulin uutisissa. Mustapukuiset, tärkeännäköiset miehet puhuivat leikkaamisen pakosta Suomessa. Käännän taas kylkeä. Pelottaa.

“Leikkaisivat omia korvauksiaan, poliitikon perkeleet!” oli äiti karjaissut lyödessään nyrkillä pöytään. “Miksi ne meiltä vie?”

Rutistan pupua tiukemmin syliin - itkettää - kyyneleeni valuvat sen pehmeälle turkille. Mitä jos poliitikot tulevat yöllä leikkaamaan? Nostan peiton ylitseni ja jään pitelemään pupun päätä vatsani ja käsieni välissä. Ehkä ne eivät löydä meitä täältä. “Mä valvon, ja puren, jos ne tulevat”, kuiskaan pupulle. “Leikkaisivat vain omat korvansa, perkeleet”.