Elämäni tarinat - osa 1 (Martta-mummo)

– Valitettavasti keuhkoissanne näkyi vettä, sanoi lääkäri ja yskäisi. – Täytän lähetteen, sitten voitte mennä osastolle, se jatkoi hätäisesti, kun Martta nousi tuolilta ja lähti kävelemään kohti ikkunaa.

     Helmikuiselta taivaalta vihmoi lunta suurina märkinä patakintaina. Vuoden -79 loppu oli ollut poikkeuksellisen sateinen, eikä alkuvuosikaan tuonut muutosta säähän. Hiutaleiden osuessa terveyskeskuksen pölyisiin ikkunoihin, ne sulivat nopeasti. Vesi muodosti lasia pitkin syöksähteleviä vanoja, jotka ryöppysivät alas ruosteen kyllästämälle pellille, ja siitä edelleen harmaalle lumelle.  
     Martta seisoi ikkunan edessä hievahtamatta ja kuunteli sekä niiden rapinaa että lääkärin kynästä lähtevää pientä suhinaa. Pisaroiden hennossa rapinassa oli jotain tuttua. Ääni toi mieleen lapsuuden kesän Uukuniemen Härkälässä, jolloin rankkasateen yllättäessä heinäpellolta juostiin suojaan metsänreunassa seisovaan latoon. Parhaimmillaan ladossa seisoi äidin ja isän lisäksi sisarusparven kaikki seitsemän jäsentä. Marttaa huolestutti, sillä nuo muistot olivat alkaneet hiljalleen haihtua mielestä. Olisihan niitä voinut enemmän jakaa lapsille, mutta nykyään sopivat hetket kertomiselle tuntuivat olevan harvassa.

     Martan katse kiinnittyi kuvaan, joka heijastui ikkunasta. Hän näki ensin harmaat hiuksensa. Ne kehystivät kasvoja kevyesti ja olivat tänäänkin tavanomaisesti kiinni. Martta oli aamulla punonut hiuksensa tiukalle palmikolle, joka oheni latvaa kohti aivan pikkuruiseksi hiirenhännäksi. Lopuksi hän oli sutaissut palmikon sykeröksi niskan taakse. Tällä tavoin hän oli tehnyt niin monena päivänä peräkkäin kuin kykeni muistamaan. Katse lähti kulkemaan päälaelta kohti kasvoja, otsan uurteet löytyivät nopeasti. Missä vaiheessa ne olivat muodostuneet noin syviksi? Martta kosketti epäuskoisena otsaansa ja liu’utti sormiaan poskille. Paperinohut, ryppyinen iho tuntui vieraalta, posketkin olivat painuneet kuopalle. Huolten täyttämät vuodet sekä kyynelvirrat olivat selvästi tehneet tehtävänsä.

     Yhä alemmas painuva katse paljasti vartalosta kohdan, josta Martta ei mielellään puhunut. Nukkainen kangas laski tasaisena toisen rinnan kohdalta. Viisi vuotta sitten tehty leikkaus oli onnistunut, mutta tässä hän taas seisoi. Katse hakeutui lasin läpi kaukaisuuteen. Veden ja lian tuhriman ruudun takaa paljastuvaa utuista maisemaa oli helpompi katsoa kuin omaa säröistä peilikuvaa. Sumuinen horisontti toi mieleen peltomaiseman ja ajatus lähti taas vaeltamaan vuosien taa, Uukuniemelle.

-----

Martta ei tuntenut itseään huonokuntoiseksi, eikä näin osannut odottaa kuolemaansa. Vain muutama päivä terveyskeskukseen tulon jälkeen, hän eräänä yönä kirjaimellisesti nukkui pois. Lähdön hetki tuli yllätyksenä omaisille. Keuhkokuvan perusteella lääkäri oli osannut aavistaa ettei kaikki ollut kunnossa, mutta näin pikaista poismenoa ei hänkään ollut ennustanut.

-----

Martan lapsuuden aika on jälkipolville täysin tuntematonta. Talvisodan syttyessä Martta oli 25 ja pian vuoden ikäisen tyttölapsen äiti. Lähtö Uukuniemeltä oli nopea. Tärisevissä heinäkärryissä Martta hyvästeli rakkaan kotiseutunsa. Einon kanssa ostettu talo Rossiniemellä jäi taakse. Tuhansien kohtalotovereiden tavoin he aloittivat evakkomatkan kohti sisämaata. Jo pelkästään sodan syttyminen ja kodin menettäminen olivat järkyttäviä tapahtumia, mutta suru-uutiset eivät päättyneet. Talvisodan ensimmäisinä päivinä tuli tieto Lauri-veljen kaatumisesta. Vasta puoli vuotta oli kulunut Veikko-veljen pois menosta, kun jo toista veljeä haudattiin. Seitsemästä sisaruksesta jäljellä oli enää viisi.

     Talvisodan päätyttyä monet karjalaiset palasivat kotiseudulleen niin pian kuin mahdollista. Varmasti myös Martta otti tiedon paluun mahdollisuudesta iloisena vastaan. He palasivat Einon kanssa takaisin kotiin, mutta iloa ei kestänyt pitkään. Jatkosodan päätyttyä tieto uudesta evakuoinnista saavutti pian myös Rossiniemen kylän. Kaikki oli jätettävä, tällä kertaa lopullisesti. Martan perhe oli kasvanut viisihenkiseksi, ja heinäkärryihin pakattiin yhden tytön sijaan kolme. Taivallus kodittomina alkoi jälleen.

-----

Väliaikaisessa majoituksessa Kesälahdella, vuonna -46, Martta synnytti neljännen lapsensa. Kolmen tytön ja pienen pojan kanssa Martta ja Eino muuttivat vielä samana vuonna Alajärvelle. Perhe kasvoi heti seuraavana vuonna toisella pojalla. Kylmän tilan ja pienen mökin ympärille he alkoivat rakentaa uutta elämäänsä kaukana itärajasta, kuten Eino oli toivonut. Kiviseen ja kantojen peittämään maahan he tekivät ensin navetan ja myöhemmin rakennuttivat Pesun Iivarilla rintamamiestalon. Talon valmistuminen oli Martalle varmasti helpotus. Viiden lapsen perhe oli tuohon saakka asunut pikkuruisessa mökissä. Tilantarve oli todellinen. Uuden tuvan leivinuuni mahdollisti karjalanpiirakoiden ja leivän valmistamisen, niitä Martta leipoi innolla.

     Martan pitkät päivät täyttyivät lasten, kodin sekä karjan hoidosta. Elämä näytti jo hieman valoisammalta, vaikka viiden lapsen kanssa arki syrjäseudulla ei varmasti ollut hänelle helppoa. Kotoutumista Etelä-Pohjanmaalle varjosti kyläläisten hyljeksintä, mutta muiden karjalaisten läsnäolo sai Martan tuntemaan olonsa kotoisammaksi. Evakkoon lähteneet vierailivat paljon toistensa luona. Näitä vierailuja siivitti iloinen karjalan murteella tapahtunut puheensorina.

     Vuosi -49 oli murheellisempi kuin mikään vuosi siihen mennessä. Huhtikuussa syntynyt vauva nukkui pois kesäkuun toinen päivä vain kahden kuukauden ikäisenä. Pienokaisen kuolemasta Martta vaikeni täysin.

-----

Seuraavat lapset syntyivät vuosina -51 ja -53. Kolmen tytön ja neljän pojan katraassa vaikeudet olivat vasta aluillaan. Nuorimmaisella lapsella todettiin kehitysvamma noin vuoden ikäisenä. Selvisi että hoidon ja huolenpidon tarve tulisi jatkumaan läpi hänen elämänsä. Sairaan lapsen hoitaminen sai luultavasti Martan mielessä pyörimään ajatuksia omasta jaksamisestaan. Väsymys näkyi riitoina Einon kanssa ja äksyilynä lapsille. Lapsikatraaseen syntyi vielä nuorimmainen vuonna -57, Martta oli tuolloin 43.

-----

Einon sisaren pojan vaimo kuoli naapurissa keväällä -61. Hautajaiset järjestettiin huhtikuun lopulla. Tuohon aikaan oli tapana, että sivukylältä lähdettiin hautajaisiin yhdellä isolla linja-autolla. Päivä oli ollut murheellinen ja Martta koki itsensä varmasti väsyneeksi palatessaan kirkonkylältä. Lapsista vain nuorimmat olivat olleet mukana. Vanhemmat lapset olivat jääneet keskenään kotiin.

     Kotitaloa lähestyttäessä Martta havaitsi jo kaukaa, että jotain oli meneillään. Pihassa oli vieraita ihmisiä ja vastassa järkyttyneitä kasvoja. Kotitalon takana kiemurtelevasta joesta naarattiin parhaillaan kahta ruumista. Yhdet hautajaiset oli juuri vietetty ja nyt edessä olisi useammat. Lasten viaton leikki oli saanut karmean päätöksen. Toinen joesta nostetuista oli Martan vanhin poika.

-----

– Pian voitte mennä, huikkasi lääkäri. Martta pyyhkäisi nopeasti silmäkulmaansa, kun hän kuuli valkotakkisen äänen. Ikkunan takana räntäsade oli muuttunut puhtaaksi valkeaksi lumeksi. Isot hiutaleet keinahtelivat hitaasti puolelta toiselle.

     – Lapseni, Martta kuiskasi, – elämäni yhdeksän iloa, kaikki kyyneleeni.