Mitä vapaus on? (autofiktio)

Nainen rimpuilee mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä.

Hän on selviytynyt kaikista tehtävistään tähän saakka, miksei siis nytkin.

Hän rakastaa kirjoittamista: luovuuden käytön mahdollisuutta, vapautta ja rajattomuutta. Niitä kirjoittaminen hänelle tarjoaa.

Hän pohtii, valitseeko yhden kuvan ja kertoo, mitä kerrottavissa on. Se olisi turvallista ja vaivatonta. Mutta haluaako hän todella toimia näin? Helpoin tie ja nopea tyydytys siitä, että tehtävä on suoritettu. Se ei ole hänen tapansa toimia.

Haluaisin kertoa enemmän. Voisin valita useamman kuvan aina lapsuudesta nykyhetkeen ja kertoa koko elämänmakuisen tarinan rantatieltä kohti yliopistokampuksen sokkeloisia käytäviä – kohti hetkeä, jossa istun BoConceptin liikaa maksavalla tuolilla, omenalogoinen tietokone nenäni edessä.

– Miksi hemmetissä kaiken pitää aina liittyä kuviin? – Niin, olen valokuvaaja, entä sitten?

No mietitään vielä. Tällä kertaa ei anneta kuvien rajoittaa mielikuvitusta.

Voisin kertoa rastoista ja kirkkaan vihreistä hiuksista, mustasta lähes nilkkoihin ulottuvasta nahkatakista tai reikäisistä boyfriend-farkuista. Makeasta Ofeliasta tai pahanmakuisesta pontikasta – nuoruuden pähkähulluudesta ja vapauden harhasta. Kaatumisesta ja nousemisesta ylös. Niistä hetkistä, joista kuvia ei todellakaan ole. Lopulta aikuisuuden tuomasta vakaudesta ja todellisen vapauden löytymisestä.

Nyt alkaa kuulostaa joltain.

Dilemma on silti vielä ratkaistavana, mitä oikeastaan lukijalle haluan kertoa? Onneksi autofiktion keinot ovat armolliset – voin huoletta sepittää omiani, tosin minulla on mahdollisuus kertoa totta. Nämä ovat kirjoittajalle suotuja valintoja. Valintojani tämän tekstin kirjoittajana.

Hän hymyilee viekkaasti ja nousee työhuoneensa puiselta tuolilta.

Hän hakee höyryävän kahvimukin eteensä ja nostaa taas sormensa valkoiselle näppäimistölle.

Hän ei aloita alusta.

Hän aloittaa keskeltä tarinaa, ja lukijan täytyy itse päätellä, voiko häneen luottaa.

Lähdin matkalle.

Samana vuonna ennen matkaa oli tapahtunut seuraavaa: hiukset olivat lyhentyneet siilitukaksi, pikkusisko oli syntynyt, Apulanta-yhtyeeltä oli ilmestynyt singe Anna mulle piiskaa, mutta muuten maailmalla ei ollut tapahtunut mitään mullistavaa. Tai oikeastaan en tuohon aikaan vaivannut päätäni kovinkaan paljon maailman tapahtumilla, joten en välttämättä muista vaikka merkittäviä asioita olisi tapahtunutkin.

Matkasta oli tulossa pitkä. Tavallaan olin ollut samalla matkalla koko ajan, mutta tällä kertaa lähdin yksin. Tunsin itseni vapaaksi. Joku olisi voinut sanoa, että lähdin matkalle liian aikaisin. En omasta mielestäni.

Uusi ympäristö oli kiinnostava. Halusin jo palavasti tutustua siihen, mutta en halunnut tehdä sitä itsekseni.

Toivettani kuunneltiin.

Oltuani hetken kohteessani ystävystyin spanielisilmäiseen tyttöön, joka asui samassa rakennuksessa kanssani. – Onko sulla heittää rööki? se kysyi kerran ohimennen, kun me satuttiin samaan aikaan liian pieneen hissiin. Sellaiseen, jossa on ensin manuaalisesti kiinni laitettava haitariverkko, jonka jälkeen automaattiset liukuovet lähtevät sulkeutumaan tuskastuttavan hitaasti. Siinä ajassa olisi ehtinyt käydä monet henkevät keskustelut, mutta tämän spanielisilmäisen kanssa keskustelu rajoittui vain savukkeen polttamisen mahdollisuuteen. Siitä ystävyytemme sai alkunsa. Alkunsa sai myös tupakanpoltto, sillä pian minunkin taskussani pullotti menthol-savukeaski.

Leppoisan huolettomuuden tilassa ei tulevaisuutta murehdittu.

Rantabulevardin pienimmästä puistosta muodostui meille nopeasti pussikaljan juonnin tukikohta. Siellä soi trance silloinkin, kun sypressien tuoksu oli mielestäni huumaavimmillaan. Joku olisi voinut sanoa, että nousuhumala yhdistettynä psykedeelisiin rytmeihin oli saanut meidät käyttäytymään liian villisti, mutta minun ja spanielisilmäisen mielestä tanssiminen puiden ympärillä kuului normaaliin ilonpitoon. Ei me muista (eikä muiden mielipiteistä) välitetty. Meillä oli hauskaa ja me tanssimme tarrautuen toisiimme kuin kärpänen tarrautuu siivistään liimapaperiin. Ja me poltimme tupakkaa ketjussa: hän, minä, me.

Olimme ulkoisesti erilaisia: minulla oli lyhyet, mustat hiukset ja olin satakuusikymmentäkaksi senttiä pitkä. Painoin reilut viisikymmentä kiloa, vaikka en tiedä sitä varmaksi, en harrastanut tuolloin vaa’alla käyntiä. Spanielisilmäinen oli minua jonkin verran lyhyempi, hänellä oli puolipitkät ruskeat hiukset. Lisäksi hän oli minua muutamaa vuotta vanhempi.

– Kunpa tämä kesä voisi jatkua ikuisesti, hän totesi kerran aamuyön tunteina, kun makasimme rantahietikolla taivasta katsellen.

– Haluaisitko, että jatkuisi?

– Joo.

– Mikä susta tässä kesässä on hienointa?

– Vapaus.

– Niin--

Hänen mielestään tässä on tekstiä tarpeeksi.

Hänellä on hieman huono omatunto, sillä vaikka hän muuta väitti, hänen ystävänsä ei polttanut tupakkaa. 

Kyllä. Paljastin olleeni tässä suhteessa epärehellinen. Seuraavaksi kuulen kysymyksen: oliko tarina totta lainkaan? Mielestäni tämä asia ei ole merkityksellinen. Ennemmin kysyisin:

– Mitä vapaus todella on?