Totta jo tänään: syyskuuta 2015

tiistai 8. syyskuuta 2015

Itseironialla virhekammoa vastaan

Miten meni noin niinku omasta mielestä? Tämä nettimeeminä tunnetuksi tullut lausahdus on ehdottomasti edelleen yksi suosikkini. Sen onnistunut käyttö on sarkasmia parhaimmillaan. Meidän perheessä siihen liittyy olennaisena osana myös terve itseironia. Kysymyksestä ei kuulu loukkaantua, vaan se on hyväntuulinen letkautus pieleen menneen asian yhteydessä. Viimeksi viikonloppuna heitin lausahduksen ilmoille mieheni tunaroidessa punaviinilasillisen vaalealle matolle.

Tänään olisin voinut heittää kysymyksen itselleni. Miten meni noin niinku omasta mielestä: aloittaessani soittamaan väärää virttä seurakunnan pitämässä aamunavauksessa koko koululle, lopettaessani kun kukaan ei päästänyt ääntäkään, patistaessani sen jälkeen kaikkia laulamaan, mutta aloittaessani taas väärällä virrellä – ehkä kolme kertaa. Auts! Aloitin oikean melodian, huomatessani mokan. Lähtihän se varovainen laulukin sitten mukaan ja loppu sujui, noh, olosuhteisiin nähden riittävän hyvin. Jälkeenpäin minulta kysyttiin: "Miten se alku kuulosti niin oudolta?" Niin-no. Niin.

Edellä mainittu on syy, miksi en juurikaan nauti pianon soittamisesta yleisön edessä – se tunne ettei virheitä saisi tehdä on ikävä. Vaikka yritän suhtautua virheisiin rennosti, niiden tekeminen harmittaa. Kaiken pitäisi muka soljua kuin elokuvissa tai vähintäänkin kuin Strömsössä, mutta eihän se ole mahdollista. Onneksi tunnen taitavia ja kokeneita pianisteja, jotka myös kammoksuvat soittamista yleisölle. Heidän kokemuksistaan tiedän ettei käsien tärinä ja soittamisessa tehdyt virheet korreloi osaamisen kanssa, mutta eivät toisaalta estä myöskään taitavaa esiintymistä tarvittaessa. Ehkä muutos omassa asenteessa on ainut ratkaisu virhekammoon. Ehkä myös virheen aiheuttamaa harmitusta joutuu jossain määrin oppia sietämään. Näin akuutisti ajattelin kuitenkin kokeilla rakastamaani itseironiaa.

Mitä olisin siis tänään vastannut omaan kysymykseeni: "Miten meni noin niinku omasta mielestä"? Ne ketkä kyseisen meemin tietävät, tietävät myös kysymykseen olevan kaksi vastausta. Koska blogia saattavat lukea myös alaikäiset, vastaan tällä kertaa: 5/5, vaikka toinen olisi tänään toiminut vielä huomattavasti paremmin.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

18. kesäkuuta 1944

Olen tietoisesti halunnut elää uutispimennossa jo jonkun aikaa. En ole halunnut ottaa harteilleni maailman tuskaa, koska olisin todenäköisesti menettänyt useat yöunet. Nykyhetkessä elämisen sijaan käänsin katsettani jopa hieman menneisyyteen. Luin kesällä ensimmäistä ja toista maailmansotaa käsittelevää kirjallisuutta. Perehdyin evakkomatkoihin, joka on osa myös oman sukuni historiaa. Luin ihmisten kokemuksia kotinsa menetämisestä, läheisten menettämisestä – koko maailman hetkellisestä romahtamisesta. Pakolaisuudesta.

Kiinnostukselleni sota-aikaa kohtaan naureskeltiin hieman. Eikö sota ole jo kulunut aihe? kysyttiin. Minua se ei lannistanut. Myöhemmin lukukokemukseni innoittamana syntyi kirjoittamisen opintoihin ensimmäinen runo. Tehtävänä oli käsitellä kirjoittamisen yksinäisyyttä ja/tai yhteisöllisyyttä. Kirjoitin tarinan isän ja lapsen kirjeenvaihdosta sota-aikana. Epätoivo, pelko ja suru ovat läsnä, mutta myös toivo huomisesta.

Tänään, hyvin pitkästä aikaa, päästin nykypäivän todellisuuden verkkokalvoilleni. Eteeni osui linkki kuviin Syyrian sodasta. En paennut enää. Näin raunioituneita koteja, verta vuotavia ihmisiä, lapsiensa ruumiita kantavia äitejä ja isiä. Kuvat järkyttivät minua. Sota ei ole kulunut aihe, koska se on edelleen todellisuutta tässä hetkessä. Samat kauhut, jotka 70 vuotta sitten koettiin kotimaassamme, ovat arkea jossain muualla. Kotien menetys, läheisten kuolema – koko maailman romahtaminen. Evakkotaipaleelle lähtö.

Tämän runon muodossa lähetän lämpimiä ajatuksia kaikille sodan uhreille sekä meneisyyteen että tähän päivään.

18. kesäkuuta 1944

On edessäni tyhjä sivu ja kynä tärisee,

keikun muuttokuorman päällä ja sydämeni värisee.

Oli yöllä tullut tieto että tänään lähdetään,

en hyvästejä mä poloinen ehtinyt jättää kellekään.

Jää taakse kaunis kotimme ja tuttu kujanpää,

meillä edessä tuntematon pian häämöttää.

Mä koitan pitää kiirettä ja viestiäni raapustaa,

vain kyyneleiden määrä työtäni koettaa jarruttaa.

Jäi kotipihaan Musti yksin haukkumaan,

se tiesi varmaan mikä kohtalo sitä pian odottaa.

Kaukaa kuulin laukauksen ja haukku vaimeni,

oli Musti minun koirani ja paras kaveri.

Sain eilen viestin isältäni kaukaa rajalta,

et hän ei ehkä koskaan enää saa mua halata.

Viimeisillä voimillaan oli kynän joltain pyytänyt,

ei ollut silloin vointi hänellä kovin hyvältä näyttänyt.

Isän viestissä luki myös: “Muista aina kirjoittaa,

vaikka isä olis taivaassa niin sanat sua lohduttaa.”

Tän tyhjän kirjan oon mä saanut lahjaksi isältäin,

se aina säilyy matkassa ja rakas isä mun mielessäin.

Tullaan kohtaan josta evakoiden tiet erkanevat näin,

tästä meidän tuntematon tie käy nyt länteen päin.

Idän synkän taivaan nään mä taustalla silmissäin,

vaan synkempi on tunne syvällä mun sisälläin.

Mä valmiin kirjeen heitän tuuleen, se tarkoitettu on isälle,

päällä lukee et se on omistettu yksistään vain hälle.

Kirjeessä mä lupaan kirjoittaa aina varmana,

säilyttää näin muistoissani kotimme ja kaunis Karjala.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Rakkaudesta tarinoihin

"Istun pimeässä huoneessa. Sydämeni jyskyttää kilpaa kiihtyneen hengitykseni kanssa. Puuskutan kuin ajokoira, joka viimeisillä voimillaan taistelee edessään sinkoilevan jäniksen perässä. Olo tuntuu lähes sietämättömältä. Kurkkuani kuristaa. Kiemurtelen penkissä saaden jo paheksuvan katseen vieressä istuvalta sinitakkiselta rouvalta. – Sori, hymähdän. Samalla sekunnilla valot syttyvät. Jähmetyn penkkiin kuin liimattu. Sydämeni muljahtaa ylösalaisin. Ensimmäiset tekstit lipuvat valkokankaalle. Nyt se on menoa. Nyrkin kokoinen möhkäle rintakehäni uumenissa on taas elossa. Se takoo rintaani kuin olisi juuri hyppäämässä ulos. Popcornin tuoksu leijailee sieraimiini, kuinka voin ja suolan yhdistelmä voikaan olla niin päätä huumaava. Ensimmäiset sävelet kajahtavat ilmoille. Basson jysäykset tuntuvat tärykalvoilla. Jännitykseni laukeaa hetkeksi ja ennen kuin tajuankaan, olen noussut pystyyn, kääntynyt satapäisen yleisön eteen ja kiljahtanut kädet ylhäällä: – Mä kirjotin tän leffan! Rysähdän paikalleni. Hetken aikaa jo mietin pitäisikö nolostua, kunnes vieressä istuva sinitakkinen rouva kääntyy puoleeni. Hän taputtaa minua olalle ja nyökkää hyväksyvästi. Hymyilen takaisin suupielet korvissa."

Näin alkoi hakemukseni Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoitamisen perusopintoihin viime keväänä. Painaessani send-nappia otin askeleen kohti tuntematonta. Tuolla hetkelä astuin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja aloin tehdä yhdestä haaveestani totta. Vaikka kirjoittaminen opiskeluaikoina on aina tuntunut helpolta, tiesin olevani fiktiivisten tekstien kirjoittajana täysin noviisi. Tosin opintoihin pääsy ei ollut itsestäänselvää, sillä aloituspaikkaa tavoittelivat monet muutkin. Minua onni lykästi, sain aloittaa kirjoittamisen opinnot tänä syksynä.

Kirjoittamisessa kiehtovinta on vapaus. Vapaus luoda ja kokeilla rajattomasti asioita. Toki tiettyjä sääntöjä kannattaa noudattaa, mutta tarinoiden ja juonen kehttelyssä vain mielikuvistus asettaa rajoja. Minä koen kirjoittamisen yksinäisyyden myös rentouttavana. Se hetki kun mieli saa vapaasti vaeltaa tunteista ja tunnelmista toiseen, ilman ulkopuolisia tekijöitä, on supersosiaalista työtä tekevälle kuin terapiaa. Jos hyvin käy, syntyy teksti, joka tuottaa suurta mielihyvää itselle ja ehkä tunnekokemuksen myös muille.

Totta jo tänään -blogin aloitan tarkoituksella tehdä kirjoittamisestani näkyvämpää – yhteisöllisempää. En opettele kirjoittamaan päiväkirjaa, vaan tekstien tarkoituksena on löytää lukijansa, viihdyttää ja koskettaa. Nyt otan taas yhden askeleen pois omalta mukavuusalueeltani ja siirryn alueelle, jossa tekstejäni voi joku ulkopuolinen ehkä jopa kommentoida – hui!

"Lopputekstit lipuvat ruudulle. Viimeinen kappale lähtee soimaan. Vilkaisen salaa penkin raosta taaksepäin, näen vanhan miehen pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Samalla hetkellä valkokangas pimenee ja valot syttyvät saliin. Nurkassa oleva pieni valokeila kääntyy minuun. Häkeltyen nousen seisomaan ja lähden kulkemaan hapuillen kohti lavaa pienen valokeilan saatellessa askeleitani. Portaita noustessa sydämeni jyskyttää ja kurkkuani kuristaa. Perillä käännyn liioitellun hitaasti kohti yleisöä. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Herään todellisuuteen vasta avatessani silmäni. Näen edessäni jotain uskomatonta – sali täynnä hymyileviä ihmisiä. Yleisö nousee seisomaan ja räjähtää aplodeihin. Sinitakkinen rouva tulee halaamaan ja ojentaa keltaisen gerberan. Onneksi hain kirjoittamisen opintoihin. Nyt jo nauran vapautuneesti ääneen, ja taas suupielet kipuavat korviin. – Kiitos, kuiskaan edessäni olevaan mikrofoniin. Enempää sanoja en löydä. Mieleeni nousee kauan sitten kirjoittamani tarina. Tästä matka vasta alkaa."