18. kesäkuuta 1944

Olen tietoisesti halunnut elää uutispimennossa jo jonkun aikaa. En ole halunnut ottaa harteilleni maailman tuskaa, koska olisin todenäköisesti menettänyt useat yöunet. Nykyhetkessä elämisen sijaan käänsin katsettani jopa hieman menneisyyteen. Luin kesällä ensimmäistä ja toista maailmansotaa käsittelevää kirjallisuutta. Perehdyin evakkomatkoihin, joka on osa myös oman sukuni historiaa. Luin ihmisten kokemuksia kotinsa menetämisestä, läheisten menettämisestä – koko maailman hetkellisestä romahtamisesta. Pakolaisuudesta.

Kiinnostukselleni sota-aikaa kohtaan naureskeltiin hieman. Eikö sota ole jo kulunut aihe? kysyttiin. Minua se ei lannistanut. Myöhemmin lukukokemukseni innoittamana syntyi kirjoittamisen opintoihin ensimmäinen runo. Tehtävänä oli käsitellä kirjoittamisen yksinäisyyttä ja/tai yhteisöllisyyttä. Kirjoitin tarinan isän ja lapsen kirjeenvaihdosta sota-aikana. Epätoivo, pelko ja suru ovat läsnä, mutta myös toivo huomisesta.

Tänään, hyvin pitkästä aikaa, päästin nykypäivän todellisuuden verkkokalvoilleni. Eteeni osui linkki kuviin Syyrian sodasta. En paennut enää. Näin raunioituneita koteja, verta vuotavia ihmisiä, lapsiensa ruumiita kantavia äitejä ja isiä. Kuvat järkyttivät minua. Sota ei ole kulunut aihe, koska se on edelleen todellisuutta tässä hetkessä. Samat kauhut, jotka 70 vuotta sitten koettiin kotimaassamme, ovat arkea jossain muualla. Kotien menetys, läheisten kuolema – koko maailman romahtaminen. Evakkotaipaleelle lähtö.

Tämän runon muodossa lähetän lämpimiä ajatuksia kaikille sodan uhreille sekä meneisyyteen että tähän päivään.

18. kesäkuuta 1944

On edessäni tyhjä sivu ja kynä tärisee,

keikun muuttokuorman päällä ja sydämeni värisee.

Oli yöllä tullut tieto että tänään lähdetään,

en hyvästejä mä poloinen ehtinyt jättää kellekään.

Jää taakse kaunis kotimme ja tuttu kujanpää,

meillä edessä tuntematon pian häämöttää.

Mä koitan pitää kiirettä ja viestiäni raapustaa,

vain kyyneleiden määrä työtäni koettaa jarruttaa.

Jäi kotipihaan Musti yksin haukkumaan,

se tiesi varmaan mikä kohtalo sitä pian odottaa.

Kaukaa kuulin laukauksen ja haukku vaimeni,

oli Musti minun koirani ja paras kaveri.

Sain eilen viestin isältäni kaukaa rajalta,

et hän ei ehkä koskaan enää saa mua halata.

Viimeisillä voimillaan oli kynän joltain pyytänyt,

ei ollut silloin vointi hänellä kovin hyvältä näyttänyt.

Isän viestissä luki myös: “Muista aina kirjoittaa,

vaikka isä olis taivaassa niin sanat sua lohduttaa.”

Tän tyhjän kirjan oon mä saanut lahjaksi isältäin,

se aina säilyy matkassa ja rakas isä mun mielessäin.

Tullaan kohtaan josta evakoiden tiet erkanevat näin,

tästä meidän tuntematon tie käy nyt länteen päin.

Idän synkän taivaan nään mä taustalla silmissäin,

vaan synkempi on tunne syvällä mun sisälläin.

Mä valmiin kirjeen heitän tuuleen, se tarkoitettu on isälle,

päällä lukee et se on omistettu yksistään vain hälle.

Kirjeessä mä lupaan kirjoittaa aina varmana,

säilyttää näin muistoissani kotimme ja kaunis Karjala.