Rakkaudesta tarinoihin

"Istun pimeässä huoneessa. Sydämeni jyskyttää kilpaa kiihtyneen hengitykseni kanssa. Puuskutan kuin ajokoira, joka viimeisillä voimillaan taistelee edessään sinkoilevan jäniksen perässä. Olo tuntuu lähes sietämättömältä. Kurkkuani kuristaa. Kiemurtelen penkissä saaden jo paheksuvan katseen vieressä istuvalta sinitakkiselta rouvalta. – Sori, hymähdän. Samalla sekunnilla valot syttyvät. Jähmetyn penkkiin kuin liimattu. Sydämeni muljahtaa ylösalaisin. Ensimmäiset tekstit lipuvat valkokankaalle. Nyt se on menoa. Nyrkin kokoinen möhkäle rintakehäni uumenissa on taas elossa. Se takoo rintaani kuin olisi juuri hyppäämässä ulos. Popcornin tuoksu leijailee sieraimiini, kuinka voin ja suolan yhdistelmä voikaan olla niin päätä huumaava. Ensimmäiset sävelet kajahtavat ilmoille. Basson jysäykset tuntuvat tärykalvoilla. Jännitykseni laukeaa hetkeksi ja ennen kuin tajuankaan, olen noussut pystyyn, kääntynyt satapäisen yleisön eteen ja kiljahtanut kädet ylhäällä: – Mä kirjotin tän leffan! Rysähdän paikalleni. Hetken aikaa jo mietin pitäisikö nolostua, kunnes vieressä istuva sinitakkinen rouva kääntyy puoleeni. Hän taputtaa minua olalle ja nyökkää hyväksyvästi. Hymyilen takaisin suupielet korvissa."

Näin alkoi hakemukseni Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoitamisen perusopintoihin viime keväänä. Painaessani send-nappia otin askeleen kohti tuntematonta. Tuolla hetkelä astuin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja aloin tehdä yhdestä haaveestani totta. Vaikka kirjoittaminen opiskeluaikoina on aina tuntunut helpolta, tiesin olevani fiktiivisten tekstien kirjoittajana täysin noviisi. Tosin opintoihin pääsy ei ollut itsestäänselvää, sillä aloituspaikkaa tavoittelivat monet muutkin. Minua onni lykästi, sain aloittaa kirjoittamisen opinnot tänä syksynä. 

Kirjoittamisessa kiehtovinta on vapaus. Vapaus luoda ja kokeilla rajattomasti asioita. Toki tiettyjä sääntöjä kannattaa noudattaa, mutta tarinoiden ja juonen kehttelyssä vain mielikuvistus asettaa rajoja. Minä koen kirjoittamisen yksinäisyyden myös rentouttavana. Se hetki kun mieli saa vapaasti vaeltaa tunteista ja tunnelmista toiseen, ilman ulkopuolisia tekijöitä, on supersosiaalista työtä tekevälle kuin terapiaa. Jos hyvin käy, syntyy teksti, joka tuottaa suurta mielihyvää itselle ja ehkä tunnekokemuksen myös muille.

Totta jo tänään -blogin aloitan tarkoituksella tehdä kirjoittamisestani näkyvämpää – yhteisöllisempää. En opettele kirjoittamaan päiväkirjaa, vaan tekstien tarkoituksena on löytää lukijansa, viihdyttää ja koskettaa. Nyt otan taas yhden askeleen pois omalta mukavuusalueeltani ja siirryn alueelle, jossa tekstejäni voi joku ulkopuolinen ehkä jopa kommentoida – hui!
 

"Lopputekstit lipuvat ruudulle. Viimeinen kappale lähtee soimaan. Vilkaisen salaa penkin raosta taaksepäin, näen vanhan miehen pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Samalla hetkellä valkokangas pimenee ja valot syttyvät saliin. Nurkassa oleva pieni valokeila kääntyy minuun. Häkeltyen nousen seisomaan ja lähden kulkemaan hapuillen kohti lavaa pienen valokeilan saatellessa askeleitani. Portaita noustessa sydämeni jyskyttää ja kurkkuani kuristaa. Perillä käännyn liioitellun hitaasti kohti yleisöä. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Herään todellisuuteen vasta avatessani silmäni. Näen edessäni jotain uskomatonta – sali täynnä hymyileviä ihmisiä. Yleisö nousee seisomaan ja räjähtää aplodeihin. Sinitakkinen rouva tulee halaamaan ja ojentaa keltaisen gerberan. Onneksi hain kirjoittamisen opintoihin. Nyt jo nauran vapautuneesti ääneen, ja taas suupielet kipuavat korviin. – Kiitos, kuiskaan edessäni olevaan mikrofoniin. Enempää sanoja en löydä. Mieleeni nousee kauan sitten kirjoittamani tarina. Tästä matka vasta alkaa."